Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa,
ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:
»Hyvästi, rouva.»
Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin
sanovan kovalla äänellä:
»Puhutteliko hän sinua?»
»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»
Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi
suonenvetoisesti käsiään.
»_Hän_ ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»
Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.
Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää
kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on
kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas
kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä
ikiajoiksi.
»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»
»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»
Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat,
kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin
sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran,
ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra
Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:
»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»
Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä,
tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:
»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»
Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli
juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin
kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen
hänen leukaansa mielettömässä raivossa.
»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja
meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.
»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa
luokkahuoneeseen.
»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.
»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.
»Hänellä on vieras», sanoi Harald.
Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:
»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat
jotakin.»
»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre
ansaitsisi».
Josef Aponyi ei tullut...
»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän
tuli musiikkisaliin.
Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.
»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.
Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan
lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa
mukaan.
»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.
»En tiedä.»
»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja
soitti soittamistaan.
Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se
saapui kaukaa ja hiljaisena.
»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi
ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:
»Aponyi on suuruudenhullu.»
Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin
neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa
laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin
sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai
uhmasta.
Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden
pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein
kuin hulluutta.
Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut
ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan
yli.
Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään,
ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten
turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:
»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»
Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin
hän olisi tahtonut katkoa kielet.
»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.
Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten
Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:
»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla
'norjalaisuudellaan'.»
Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:
»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»
»Kansalaisoikeuden?»
»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi
lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»
Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se
olisi ollut pajuvitsa.
»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.