Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään
koskettimiin.
»No niin, ihmiset _puhuvat_ isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä
siitä purista.»
»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun
näki Joánin kasvot.
»Sisään», sanoi Joán ja meni.
Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.
»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.
Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen
käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán
kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.
Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu
oli hänen edessään maassa.
Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen
tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja
vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat
molemmat vaiti.
»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.
Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:
»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän
metsissämme.»
Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.
»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun
ikävöit niin paljon?»
Intialainen käänsi kasvonsa:
»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun _täytyi_.»
»Täytyi?»
»Niin.»
He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:
»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että
et puhu.»
Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.
»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi
kuin sinä».
Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.
»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»
Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne
jälleen puolittain kiinni.
»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»
Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:
»Miksikä minun täytyy?... Me emme _lähde_. Veljeskunta lähettää meidät.
Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta
meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»
Joán pudisti päätään ja sanoi:
»En ymmärrä sinua.»
Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä
opettanut:
»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».
»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät,
»päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian
myöhäistä».
»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»
»Isänmaassamme», sanoi intialainen.
Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne
näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.
»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»
»Aasia?»
Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa
vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten
hampaitten päällitse:
»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä,
niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä
liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja
meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja
temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä
Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me
emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät
elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa
emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut
koittanut.»
»Päivä?»
Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen
huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:
»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta
setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen
ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat
vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta
lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te
riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja
maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan
teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat
näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette
huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.
»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me
olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan
he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on
Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon
nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»
Joán oli käynyt kalpeaksi.
»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»
Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin
rautainen kruunu.
»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen
lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta,
ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät
vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat
kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän
lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa.
Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne
sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on
palava kuin roviolla lastut.»
Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.
»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta
korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat
soraläjiksi.»
Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän
sanoi:
»Tiedätkö siis, että te voitatte?»
Intialainen sanoi:
»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne
kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»
»Entä teillä?» sanoi Joán.
Prinssi Chira vastasi:
»Meillä on monta vaimoa, jotta _yksi_ ei voisi meitä tuhota. Teidän
sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»
Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:
»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»
»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.
»Aasia», sanoi Joán.
»Niin.»
Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri
olisi paennut aivoista.
»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.
»Niin, sitä me ajattelemme.»
Joán oli noussut.
»Mutta mitä _sinä_ ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä
valkoihoiseen.
Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi,
hän sanoi:
»Minäkö? Pikkuseikkoja.»
Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.
Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen
hämmennykselleen:
»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»
Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.
»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan
temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä
häiritse.»
Mutta Joán sanoi:
»Mutta sitten — mitä sitten _tapahtuu_?»
Chira hymyili:
»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki
lyhytaikainen on kuollut.»
»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.
»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin
kuin äsken.
Mutta äkkiä Chira huusi:
»Joán, Joán!»
»Mitä tahdot?»
Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:
»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen
ymmärtäisi sinua.»
Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot
ja keltaiset kädet.
»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».
Ja meni.
Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo
istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin
viereen. Erik istui ja pudisti päätään.
»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen
ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi
häntä pistänyt.
»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.
»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä
»prinssin» toverinsa nimen eteen.
»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.
Äkkiä Joán naurahti.
»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.
»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.
»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira
oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»
»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän
kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.
»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.
»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.
Erik Holstein istui tuokion:
»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»
Joán nauroi taas ja sanoi:
»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»
»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.
»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.
»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin
paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine
upotuksineen.
»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.
Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.
Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä.
Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan
nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen
leukansa oli ajettunut.
»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.
Josef Aponyi ei vastannut.
Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä
ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui
luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.
Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.
»Puhukaa kovemmin, herra.»
Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.
»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»
»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.
Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki
vastasivat väärin, kasvot tyyninä.
»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti
joukko-osastolle.
»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.
Kaikki nauroivat.
Opettajan silmät kävivät valkeiksi.
»Hiljaa», sanoi hän.
Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.
Hän kääntyi Joánin puoleen.
»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin...»
Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.
Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.
»Jotakin... jotakin isänmaanne asutusoloista?