»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»
»Ei, ei paljoa.»
Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.
»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen
kaulaan.
Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä.
Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän
kävi levottomaksi.
»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.
»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»
»Ei, minä tahdon nousta.»
Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta
silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.
»Tahdon lukea», sanoi hän.
Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita
lähetettiin Budapestista.
Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.
»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.
»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot
olivat jähmettyneet.
»Menen yläkertaan», sanoi hän.
Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.
»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi —
sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi
mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä:
»Miten on laitasi, Joán?»
»Kiitos», sanoi Joán.
Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon
jalkaan.
»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.
»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja
Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.
Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään,
särki koko hänen ruumiissaan — vain se:
He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet
vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin,
Simonin pojan, vaatteet.
Isänmaaton.
Isänmaaton.
Niin — aivan kuin David...
Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi
tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi
otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi
muistanut:
Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton
roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja
komendantin rouva oli sen sanonut.
_Petit Sans-Patrie._
»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta.
»Mikä sinun on, Joán?»
»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät
nähneet.
»Miksi sinä sitten huokaat?»
Joán keinutteli päätään.
»Onko rintasi kipeä?»
»Ei.»
»Mutta mikä sinun sitten on?»
Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden
syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.
Isänmaaton.
Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.
Niin se oli — se oli totta.
Mutta miksi — miksi?
He olivat huutaneet sitä.
He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat
repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta.
Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille:
Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut
niin ja irvistellyt: »_Ah pjui, le juif_» — hyi, juutalainen. Ja Josef
oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan
pojat: juutalainen — juutalainen...
Sillä se oli häpeä.
»Joán, miksi sinä itket?»
»En minä itke.»
Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana,
olisi asunut suuri, kauhea tuska.
»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»
»Särkee, nyt sitä särkee.»
Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.
Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin
poika oli huutanut hänelle, Joánille: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_,
isänmaaton, isänmaaton... Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia
Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: _Sans-Patrie —
Sans-Patrie_... ja olivat nauraneet... nauraneet niinkuin rengit — —
niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä,
jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.
He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja
niinkuin _kyttyräselälle_, Peterille...
»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy
mennä maata.»
Joán vavahti.
»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».
»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.
»Voimmehan mennä.»
Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.
»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.
»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.
»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian
kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»
»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.
He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi
Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:
»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.
»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».
»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.
»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»
Joán oli jälleen ääneti.
Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa:
»Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»
Maaton — isänmaaton.
_Sans-Patrie._
Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.
»Se oli Peter», sanoi hän.
Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli
valkea kuin muuri.
»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet
kipeäksi».
He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.
»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.
»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.
Joánin kasvot vavahtivat.
He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen
huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja
huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan
kädestään.
Sitten Joán sanoi pimeästä:
»Herra Christopulos.»
»Mitä niin?»
Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:
»Onko romaanialaisilla isänmaata?»
»On, heillähän on Romaania.»
»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»
»Niin, heillä on Serbia.»
Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra
Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut
unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:
»Ja äidillä oli Tanskansa?»
»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»
Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten
ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen
ikänsä —:
»Senkö vuoksi hän kuoli?»
»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.
»Niin.»
Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:
»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»
»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».
»Miksi ei?»
Herra Christopulos sanoi:
»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»
»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.
»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo
»niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja
sytyttäessään hän sanoi:
»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»
Mutta Joán ei vastannut.
Jumala kirosi heidät.
Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.
Jumala kirosi heidät.
»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski
kätensä hänen harteilleen.
»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.
»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»
He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen,
yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.
Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku
olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:
»Jumalan kiroomat... Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»
Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi,
että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta
raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki,
juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli
ottanut heidän isänmaansa.
Ottanut heidän isänmaansa!
Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala
kirosi, hän ei antanut isänmaata... mutta heille vihellettiin ja
heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän
polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin
Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.
Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.
Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen
silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri
siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja
sekoitti toisiinsa kaikki kielet:
»Oi pikku Jumala ja pyhimykset... ja Josef ja Maria ja Stefan...
Stefan ja Maria ja Josef... minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla
kirottu...»
Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle
lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin
Ane.
Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja
Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa —
että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.
Hän itki taas ja rukoili taas:
»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi
auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa... etkö voi
auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän... etkö voi auttaa minua.»
Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän
oli hyvin väsynyt.
Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.
... Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.
»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra
Christopulos, kun Joán astui sisään.
»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.
Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi
valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta,
jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret
jäätyivät.
»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.
»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri
Jumala loi kaiken maailman».
Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán
sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:
»Voiko Jumala kaikkea?»
»Voi.»
»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä
kreikkalaista.
Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:
»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»
Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi
kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.
»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».
Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan
ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis
rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää
Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota
Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha,
joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle
rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja
rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen
taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata
Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten
Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.
Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja
romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska
eikä voinut olla kirottu.
Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen
vuoteensa ääressä:
»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin
käsiinsä.
»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti
puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.
»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.
»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.
»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.
Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.
»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten
hän sanoi:
»Se ei auta heitä.»
»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.
»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»
Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni
yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä,
nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi
valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:
Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli
paidankaulamuksessa:
Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.
Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.
Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja
asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja
luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat
merkit.
Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat
tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt
juutalaisilta heidän isänmaansa...
Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine
merkkeineen.
Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja
epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:
»Äiti, äiti, voi äiti...»
Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.
... Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin
aikana:
»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»
Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.
»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»
»Me lähdemme kello kahdelta.»
»Kiitos», toisti Joán.
Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän
oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä.
Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki
ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.
»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.
»Ei», sanoi Joán.
Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.
»Sinä olet niin kalpea, Joán.»
»Niin.»
Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat
käsissään.
»Istu hiljaa, Joán.»
»Niin.»
Tuolla oli tynnyrintekijän poika.
»Mitä sinä tahdot, Joán?»
»Minä vain tässä vähän käännyin.»
Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.
»Tuletko, Joán?»
»Tulen.»
Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.
Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin
viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.
Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän
puristi molemmat kätensä nyrkkiin.
»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei
ymmärtänyt serbiaa.
»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.
He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.
Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari
pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen
sysäsi toista:
»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»
Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.
Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.
»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
Christopulos ja nauroi.
»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.
... Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin
menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut
kasvihuoneesta.
Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:
»Minne sinä menet, Joán?»
»Kirkkomaalle.»
Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki,
kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset
istuivat alttareillaan.
Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen
juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan
lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.
Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
Hän vain kuiskasi rukouksensa.
Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli
löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet
alhaalla äidin kuolemasta asti.
Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.
Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää
painuneena.
»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
Christopulos.
Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.
Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.
Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán
hiipi sisään.
»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.
»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa
jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.
»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.
Sillä siinä _oli_ Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää
lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen
selkä...
»Peter», toisti Joán.
Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.
Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet
hänen kädestään.
Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».
Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan
kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»
»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.
»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän
lisäsi, sukiessaan hevosta:
»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»
Joán istui kaurahinkalolla.
»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»
»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen.
»Nyt se on Iwona.»
»Iwona on kaunis», sanoi Joán.
»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti
sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».
Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:
»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä
moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»
Joán astui alas kaurahinkalolta.
»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli
vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.
Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin
huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.
Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.
»Sisään», huusi hän.
Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja
liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina
polviin saakka.
»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.
Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.
»Minä tahdoin... tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei
ole kotona... tahdoin sanoa, että...»
Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin
fonografista —:
»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»
»Tahtooko Peter lähteä pois?»
Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot
hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.
»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»
Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.
»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta,
ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»
Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen,
jota ei ole odottanut.
»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»
Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:
»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»
Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.
»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.
Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut
puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja
kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan
kuin olisi korissut.
Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:
»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra,
auttakaa minua.»
Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:
»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja,
nousehan siitä!»
Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä,
tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä
kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä
äänellä:
»Nouse pois, nouse pois!»
Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.
»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat
pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.
Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi
valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.
Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston
maan päällä... herra, kuin alaston maan päällä... »Mutta jos pikku
herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja
antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle...»
Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset
ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja
silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit
olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:
»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa
minua!»
Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai
vaivoin sanotuksi:
»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»
Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen
kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:
»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»
Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:
»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään,
Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä,
Orsówassa.»
Peter seisoi yhä pää painuksissa.
»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».
Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli
vain hetken verran nojannut ovipieleen.
Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä,
yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata
niinkuin aikuiset.
»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.
»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.
»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan
päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:
»Peter ja minä.»
»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä
et saa mennä yksin.»
»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin
mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen
turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin
sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.
»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.
»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.
Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille
Vejlen kirkkoon.
»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.
»Tulee», vastasi Joán.
He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli
viedä venheen muassaan.
Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut
hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot
sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin
kuolleen kasvot.
Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia
teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja
katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan
tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti
tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.
Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin
merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.
Kujassa ei ollut ketään.
Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja
jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen
toria kohti ja vartiota päin:
»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»
Räätälin poika huusi:
»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»
Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat
juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti
oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan
ikkunalaudalla:
»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»
Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat
huutaen esimiehensä sanoja:
»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»
Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä
yli katukäytävän:
»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»
»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»
Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:
»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»
Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki
eteenpäin.
Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja
heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan
päin Joánin kasvoja:
»Eläköön isänmaattoman kaarti!»
Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä
hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa,
käsi ojossa, ja huusi:
»Siitä saat, ryökäle!»
Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:
»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán
vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.
»Eläköön kaarti!»
He vihelsivät ja lauloivat.
»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi.
»Josse, mennään. Mennään.»
Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:
»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman
imettäjä.»
Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.
»Tule», sanoi hän.
Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja
jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.
»Josse, pikku Josse.»
»Eläköön kaarti!»
Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi
astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka —
kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan
ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.
Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki
ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat
ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen
perässään.
Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo
huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei
saanut ääntä.
Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon,
paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin
lapset... ja huusivat... ja nuorin vihelsi... ja he huusivat:
»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»
He huusivat äänekkäimmin.
»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»
Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!
Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että
Ane itki hiljaa.
Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.
Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen
toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán
kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita
vaatteita riippui pitkinä riveinä.
Ane tarttui hänen käsiinsä.
»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»
Mutta Joán tempautui irti.
Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.
»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla
sormillaan.
Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä,
ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti,
kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.
Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten
voisi ruveta itkemään — ja sanoi:
»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.
»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli
ostettu kyttyräselälle.
»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän
kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.
»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie
samallepäin».
He lähtivät.
Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin
sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet
vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin
selkään.
Keskellä toria Joán pysähtyi.
»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.
Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti
äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia:
niin, häntä juuri.)
»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen,
jota hän aina oli pelännyt.
»Hyvästi.»
Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat
eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi
heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä
äärettömän riemun vallassa.
Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria,
joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta
ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.
»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»
»Minne?»
»Pois.»
Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:
»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»
»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.
»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa
kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita,
jotka sanovat itseään ihmisiksi.»
»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán
Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa
henkivartiokaartissa.
Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen
itsensä ymmärtämään.
»Hyvästi», sanoi hän sitten.
»Jääkää hyvästi.»
Ja vaikka hän ei _tahtonut_ juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa
pitkin, ensi askelet:
»Tule, Ane.»
»Tulen, Josse, tulen, Josse.»
He istuivat venheessä.
Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko
joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän
vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.
Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta
nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.
»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»
Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat
aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.
»Soutakaa», sanoi Joán.
»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan
ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.
Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina,
ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut
tuijottaa itse taivaan sydämeen.
»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.
»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.
Huudot häipyivät.
»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli
kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me
menemme?»
»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.
He laskivat maihin kylän siltaan.
»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.
Ane ei uskaltanut vastata.
Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.
Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä,
mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen
hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin,
kukkavihot kuolleilta alttareilta.
Sitten hän meni kotiin.
»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi
nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.
»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.
Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi
silmänsä herra Christopulokseen.
»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.
Herra Christopulos vallan hämmästyi.
»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».
»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.
»Olette, hyvin rikkaita.»
»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.
* * * * *
Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä
Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.
Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä
alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput
suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän
kauhtanansa viistivät maata.
Kylänvouti otti lakin päästään:
»Hyvästi, herra.»
»Hyvästi, Carol.»
Joán tervehti kaikkia.
Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.
»Hyvästi, Maria.»
Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa
paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla
koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.
Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin
suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin
poskia.
He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi
muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla
salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin»
myllylle.
»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli
kumartunut eteenpäin, muurin yli.
»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?»
samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:
»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko
romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa
Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.
»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat
ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja
hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä
seisoi.
»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».
»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme
silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».
Hän kääntyi:
»Tule, lähdetään kotiin.»
He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä
sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:
»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»
Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen
suojassa.
Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:
»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»
Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:
»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi
kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:
»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.
Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän
tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä
painui alas.
Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän
sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:
»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»
Isä oli vastannut:
»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»
He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.
Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi
kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja
munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen
raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun
valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin
usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.
Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat
olivatkaan Partenonin pylväät! _Siellä_ oli herra Christopulos nyt —
omassa maassaan.
Joán kääntyi ikkunaan päin.
Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan
poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.
Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului?
Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki
suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa
suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita
kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen
vaatteittensa välissä... Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien
alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat
pitkin virtaa...
Ovi aukeni hyvin hiljaa.
Tulija oli Ane.
Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.
Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut
silmänsä.
Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.
Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein
hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt
savikuva.
2.
Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.
Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä
oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien
kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen
reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret
istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta
vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he
puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat
englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.
Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan
istuessaan täällä jok'ainoa päivä.
Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat
puitten varjossa.
Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he
puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra
Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:
»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»
Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut
verensä...
Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut.
Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän
milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?
Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut
heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra
Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.
Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä
kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka
ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo
lakastuneet viiniköynnösten alla.
»Joán.»
Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.
»Lippu on saapunut. Se on tässä.»
Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.
»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».
»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen
valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald
Nissen tunsi satoja —:
»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»
»_Oui, oui, le drapeau de la Norvège_.» [Niin, niin, Norjan lippu.]
Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat
ja nauroivat:
»Hei, hei, näytähän sitä.»
Ja muutkin nauroivat:
»Niin, katsotaan sitä.»
»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja
muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.
»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.
»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»
Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua
hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä
päällä auringossa.
»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli
oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»
Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:
»Eläköön Norjan lippu — _vive la Norvège!_»
»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä
nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja
kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko
parvi nauroi.
»_Vive le drapeau de la Norvège!_»
Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.
Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi
päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.
»Oletteko sokea?» kysyi toinen.
Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville,
joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat
penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan.
Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä,
ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen
istutetuiksi keväiseen multaan.
Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta
palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten
silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli
oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat
vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán
keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.
»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.
»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä
paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä.
Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin...»
»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»
Nuori puutarhuri seisoi tuokion.
»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan
ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»
He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen
vuoro.»
»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..?
Ei, vain Algeriassa on palmuja.»
»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.
»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten,
ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan
maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».
»Sepä oli pitkä aika.»
Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.
»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä,
johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»
»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren
puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:
»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»
»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».
Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.
»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.
Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen
portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä
kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.
Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan
erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.
Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.
»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle.
Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»
»Sitä se ei saa», sanoi Joán.
»Kuka sen kieltäisi?»
Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.
»Herra Dupierre.»
»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».
Hän tempasi auki erään oven.
»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»
»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä
ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.
»Norjan.»
»Onko se puhdas?»
»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.
»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin
lippukankaan valkealle seinälle.
»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli
pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán
tuonut.
»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.
»Kiitos.»
»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen.
»Pidä sitä.»
Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.
»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.
»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»
»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli
levitettyä vaatetta.
»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»
»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä
yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti,
jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»
»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi
korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.
»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán,
emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti...»
Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he
kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:
»Eihän Joán ole tanskalainen.»
»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.
»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe
vuoteeseen, kuten Holstein.
Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin
vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen
kasvoihinsa tummana punerruksena.
Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli
puhuttu:
»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»
»Kutka?» sanoi Harald.
»Runoilijat.»
Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta
maalarista:
»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa.
Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»
Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein,
joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän
lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin
hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa)
sanoi:
»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»
Harald hymähti pilkallisesti:
»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»
»Höpsit», sanoi Holstein.
Mutta Harald sanoi hitaammin:
»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän
painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»
Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.
»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen
ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt,
sanoi hän:
»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on
talonpoikaiskädet.»
Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät
aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:
»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»
»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä...»
»En, Jumalan kiitos.»
Joán sanoi ja tuijotti eteensä:
»Talvisinhan koko maa on valkea.»
Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut
sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:
»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»
»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt
rauhan.
Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon.
Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä,
jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.
Harald sanoi hiljaa:
»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun
seitsemäntenätoista päivänä.»
Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa
kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:
»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa
ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja
me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin... Taasinge on
suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu... Se on
ihastuttavaa...»
Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut
päänsä.
Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas
niin!» ponnahti Harald vuoteesta.
»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.
»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.
»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka
oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:
»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle,
ennenkuin juoksi tiehensä.
»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.
»Vasta huomenna», sanoi Joán.
Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.
»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin
rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»
»Revoir», sanoi hän.
Ja meni.
Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat
käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.
Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten
päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin
silmin vihreihin puihin.
»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».
Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.
»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin,
jotka aina olivat kylmät.
Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata
yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui
silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.
»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.
Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori
nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän
kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:
»Nyt kai tunnit alkavat?»
Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi
unkariksi:
»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»
Nuori nainen hymyili:
»Oletteko unkarilainen?»
»Olen, rouva.»
Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:
»Mistä osasta Unkaria?»