Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.
I
1.
Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan
lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja
saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui
räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello:
niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit
puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta
savupiippu oli meijerin.
Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa
oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan
kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun,
pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.
Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia
näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:
»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi
harmaata lintua... ja sadetta.»
Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä
ilmaan hän sanoi:
»_Ah, la pluie, cette pluie morne_!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa
sadetta!]
Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa
vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä
silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär,
rakastettu, naapurintytär Brüxissä.
Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja
tuijotti samoja seutuja:
»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»
Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat —
äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen
ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III,
maaliskuun kahdeksantena.
Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin
syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista.
Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa
Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän
oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin
vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi
kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui
paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:
Jouluyö, juhlayö,
lauluin helkkyy tähtivyö;
enkel-äänen kuuli sen
muinoin parvi paimenten.
Iäti laulu se soi,
iäti laulu se soi.
Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen
laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka
kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.
Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla,
tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan
romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita
käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille
santarmeille.
Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka
sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan
yli.
On maa niin armainen,
sen pyökkirantaa kaartain
käy aalto suolainen,
käy aalto suolainen.
Maa kumpujen ja laaksojen
on meidän vanha Tanska,
ja se on Frejan maa,
ja se on Frejan maa.
Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että
kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.
Maa kumpujen ja laaksojen
on meidän vanha Tanska...
Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja
nauroivat, laulaen omalla kielellään:
Niin Veetu vei Susannan,
Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen,
Susannan.
He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:
Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen.
»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka
puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät
heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat
käsiään:
Kun yhden nai,
hän kaksi sai:
Susannan lempiväisen,
Susannan.
Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin
hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita
pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:
Ja se on Frejan maa,
ja se on Frejan maa.
Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä
tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.
»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».
»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.
Mutta Ane ei vastannut.
»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että
pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.
He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan
täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa.
Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä
nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.
Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla
pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään...
... Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään.
Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä
äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan,
Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa
olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa
kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.
Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään
— äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan
katsellut niitä —:
»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.
»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.
»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.
Isä tuli esiin viiniköynnösten välistä. Hänellä oli rypäleterttu
kädessään.
»Katso, kuinka se on kaunis», sanoi hän ja laski sen äidin helmaan,
keltaisena ja raskaana.
»Niin, se on ihana.»
Isä seisoi ja katseli keltaista rypäleterttua äidin helmassa.
»Tuollaisia ovat hiomattomat topaasit», sanoi hän.
»Niin ovatkin», vastasi äiti nostaen silmänsä.
»Tänään täällä on oikein lämmin köynnösten välissä», sanoi isä. Hän
puhui äidin kanssa merkillisen selvästi kuin lapselle, tai kovalla
äänellä kuin ihmiselle, joka ei kuule hyvin.
Äiti nyökäytti päätään, samalla kuin isä hiveli hänen kaulallaan
riippuvaa helminauhaa — äidillä oli monta helminauhaa, ja hän sai
alituiseen uusia.
»Ne ovat niin kauniit», sanoi äiti äänellä, joka aina tuntui olevan
muualla kuin hänen sanansa, ja hän tunnusteli itse helmiä kädellään.
Mutta isä kumartui ja suuteli häntä hiuksille, hyvin äkkiä.
»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.
»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita
hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä
Budapestissa.
»Sinä palasit pian.»
»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme
oli vaihtunut.
Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili
ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi
tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.
»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono
oli?»
Ane oli kääntänyt päätään.
»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen
valo.
»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina
me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»
»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin
kohdalla oli syvää.»
Äiti hymyili kuten Ane.
»Ei, _siellä_ ei ollut vaaraa», sanoi hän.
Mutta Ane sanoi:
»Ja entäs Frederitsin musiikki!»
Äiti ei enää vastannut, vaan tuijotti jälleen virtaan, joka juoksi
hänen jalkainsa juuressa.
»Ota saali, Ane», sanoi hän.
»Viluttaako äitiä?» sanoi Joán ja kohotti suuret silmänsä.
»Viluttaa hiukan...»
Ane oli ottanut saalin ja kietonut sen äidin jalkojen ympäri.
»Mutta, Ane», sanoi äiti, »täällä ei aurinko lämmitä oikealla tavalla».
»Ei», sanoi Ane, »se vain _pistää_!»
Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin
— hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina,
kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».
»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin
kauas kuin kätensä yltivät.
»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin
hyvä olla».
Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin
kasvot olivat aina vielä valkeat.
»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».
»Niin, rouva.»
»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat
myllyä».
»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin
sjellantilainen.»
»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat
kaikki Thomsenit.»
He istuivat jälleen ja katselivat virran vettä.
Ignáz ja Dmeter kulkivat ohi, palattuaan viinitarhasta, ja nostivat
isoja hattujaan tervehdykseksi.
»Nyt menemme sisään», sanoi äiti.
Hän nojautui kevyesti Aneen, taluttaen sormuksista raskaalla kädellään
Joánia.
»Mutta Ane», sanoi hän, ja äkillinen valonhäivähdys valaisi hänen
kasvojaan, »tänä iltana me lämmitämme — omaa uuniamme».
Vanha Ignáz ja Dmeter painoivat nojatuolin kokoon rouvan lähdettyä.
»Kuinkahan hänen laitansa oikein lienee?» sanoi Ignáz ja loi katseen
menevien jälkeen.
»Niin», sanoi Dmeter.
»Hän istuu niin hiljaa», sanoi Ignáz.
»Niin», sanoi Dmeter.
»Hän istuu niin hiljaa kuin pyhäinkuvat», sanoi Ignáz.
Ignáz-palvelija puhui usein yht'aikaa Hänen Armostaan ja pyhäinkuvista
— ehkäpä sen vuoksi, että myös Veronikalla kirkossa, haavoitetulla
pyhimyksellä, oli niin monta helminauhaa kaulallaan ja kultasormuksia
vahasormissaan.
»Mutta», sanoi hän ja pureskeli puupiippuaan, »minulla on se usko, että
naisväen ei pitäisi matkustaa niin kauas».
»Ee-ei», sanoi Dmeter.
Ignáz kantoi lepotuolin sisään.
Illalla tehtiin tuli uuniin — isoon, mustaan, jalkaniekka-uuniin. Äiti
istui ja tuijotti punakeltaisiin liekkeihin. Joán oli kiivennyt hänen
syliinsä.
Isä tuli sisään ja istui heidän viereensä.
»Nyt sinun on hyvä olla», sanoi hän ja nauroi, »täällä oman uunisi
edessä».
Äiti kätki pienet kasvonsa hänen olkaansa vastaan.
»Niin, nyt täällä on ihanaa», sanoi hän, »nyt täällä on kuin kotona».
»Niin», vastasi isä ja käänsi kasvonsa tulen kajosta, niin että ne
peittyivät pimeään.
He istuivat kauan, lähekkäin. Joán oli siirtynyt isän syliin ja nukkui,
kasvot takin rintapielen peitossa.
»Joán, Joán», sanoi äiti ja kohotti kädellä hänen niskaansa. »Nyt sinun
on mentävä maata.»
Joán oli yht'äkkiä havahtunut ja nähnyt hänen kasvonsa.
»Äidin on kylmä», sanoi hän.
»Onko sinun?» kysyi isä, yhtä äkkiä.
»On, äidin on kylmä», sanoi Joán, joka oli ottanut tämän käden omaansa.
»Ei, ei», sanoi äiti irroittaen kätensä. »Nyt Joánin pitää mennä maata.»
»Hyvää yötä. Hyvää yötä.»
Mutta huuletkin olivat kylmät, kun hän suuteli Joánia, ja Joán katsoi
katsomistaan hänen kasvojaan.
»Hyvää yötä», sanoi hän, ja oli kuin hänen kurkussaan olisi kulahtanut.
»Ei», sanoi äiti, »kiltti poika ei itke, kun hänen on mentävä maata».
Mutta Joán puri hampaansa yhteen ja lähti Miss Tekerin kanssa.
Miss Teker riisui hänet ja rukoili englantilaisen iltarukouksen, istuen
Joánin vuoteen ääressä. Sitten siirtyi hän lampun viereen ja kirjaili
isoa kanavakankaista koruommeltaan.
Joán makasi, silmät suurina ja avoimina, ja tuijotti lampun yläpuolella
olevaa avaraa valo kehää. Miss Teker kohotti päätään:
»Nyt Joánin täytyy nukkua.»
»Niin.»
Mutta Joán makasi ja tuijotti yhä; peitteet liukuivat hänen yltään,
sen vuoksi että hän liikehti levottomasti, ja Miss Teker peitti hänet
jälleen.
»Nuku nyt», sanoi hän.
Mutta Joán kysyi — ja yht'äkkiä hän puhui romaaniankieltä:
»Minkä vuoksi äitiä palelee?»
»Joán tietää, että Joánin täytyy puhua englantia.»
_»Yes.»_
Ja Joán kertasi, koneellisesti ja nopeaan, samalla äänenpainolla:
_»Why does mamma always feel cold?»_
»Joánin täytyy nukkua», vastasi Miss Teker.
Ja hiukan myöhemmin kuuli Miss Teker, että Joán nukkui, aivan kuin
tämän silmäluomet yht'äkkiä olisivat painuneet umpeen.
Joánin tapoihin kuului, ettei hän puhunut paljoa; hän vain istui
merkillisen hiljaa joko leikkimässä leluillaan tai aivan toimetonna.
Mutta yhtäkkiä hän saattoi puhjeta kysymään: »Minkä tähden?» jota
kysymystä hän toisti ja jolla hän ahdisti koko talon väkeä. Aivan kuin
hänen aivoissaan ei olisi ollut sijaa millekään muulle, hän juoksi
kaikkien luo kysyen tuota yhtä ja samaa — isän luo ja äidin luo ja
kotiopettajattaren luo ja molempien tallimiesten ja keittiöihmisten ja
vanhan Hanan luo.
Vanha Hana oli serbialainen perunankuorijatar. Hän asusti keittiön
viereisessä huoneessa. Hän oli hiukan päästä vialla, ja hänen nenänsä
valui. Hän istui aina, pää heiluen, ja hyräili. Vanhoja lauluja,
serbialaisia jokilauluja. Joán otti jakkaran ja istuutui Hanan viereen.
Hän saattoi istua tuntimääriä ja kuunnella Hanan laulua. Hänen päänsä
heilui niinkuin Hanankin.
Mutta yht'äkkiä hän sanoi ja katsahti Hanaan niinkuin Miss Tekeriin:
»Hana.»
»Mitä nyt?»
»Hana, minkä tähden ne kietovat äidin saaleihin?»
Hana silmäsi häntä eikä ymmärtänyt.
»Niin, täällä on Raabelin torni», sanoi hän ja jatkoi laulamistaan.
Molemmat romaanialaiset kokit juoksivat edestakaisin. Heidän suunsa
eivät koskaan olleet kiinni, ja he söivät aina tomaatteja, jotka
olivat yhtä punaisia kuin heidän huulensa. Miss Teker haki koko talon
läpikotaisin eikä löytänyt Joánia. Vihdoin hän löysi pojan Hanan
luota. Siellä oleiluun hän ei ollut saanut lupaa, ja Miss Teker sanoi
peljättääkseen häntä, että Hanan luona oli rottia. Rotat olivat pahinta
mitä Joán tiesi. Virran rannalla oli niitä niin paljon, isoja, joilla
oli paksut ja pitkät hännät.
Joán oppi tavaamaan Miss Tekerin johdolla. Mutta Ane tuli usein
hakemaan häntä — rouvan luo.
Äiti ei enää käynyt ulkona. Sillä nyt oli talvi, ja virrassa kävi
suuret laineet, kun Joán katseli ikkunasta.
Äiti istui aina uunin edessä, eikä Ane saanut koskaan mennä pois hänen
luotaan.
»Sinun täytyy istua hiljaa», sanoi Ane Joánille.
»Niin», kuiskasi poika.
Äiti kyyristyi kokoon peitteensä alla.
»Pyökkipuut lämmittävät paremmin», sanoi hän.
»Niin», sanoi Ane, »niitä ei voida verratakaan täkäläisiin».
»Munkebjergissä», sanoi äiti, »pyökit olivat niin uhkeita».
»Niin olivat», vastasi Ane.
Joán kohotti päänsä kuvakirjasta:
»Minkä tähden äiti puhuu alituiseen Tanskasta?»
»Sen vuoksi, pikku Josse — että äiti _on_ sieltä.»
Äidin ääni oli niin hiljainen, ja katsellessaan tulta hän vei
sormenpäänsä yhteen aivan kuin Marinka, kamarineitsyt, teki
sunnuntaisin.
Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä,
vallan iloisesti:
»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»
»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.
Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi
kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei
laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.
»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä
voimakkaammin.
Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti
kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia
Vejlen kuvia ja »Hämärää».
»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla
äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia
molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä
laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.
Äidin kasvoille häivähti hymy:
»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään
hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:
Ritari Aage, ratsain
hän ajoi saarehen
ja kihlaa kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.
»Mitä sinä oikeastaan sanoit?» kysyi Joán, joka yht'äkkiä oli lakannut
laulamasta.
»Se on Aage-ritarista.»
»Mutta mitä?» sanoi Joán.
Äiti hiveli hänen hiuksiaan.
»Et sinä voi sitä ymmärtää», sanoi hän, »se tapahtui Tanskassa».
Mutta Joán sai jälleen kiinni sävelestä ja lauloi — katsoen tuleen:
Niin kihlas kauniin Elsen
hän kultasormuksin.
Kuu vieri, haudattihin
mies mustiin multihin.
»Hss», kuiskasi Ane, »nyt Joánin täytyy olla hiljaa».
Äidin silmät olivat menneet umpeen. Hän nukahti kädet helmassaan,
vaaleat hiukset valuivat ohimoille.
»Tule nyt. Äiti nukkuu», sanoi Ane.
Ovi kävi. Isä tuli sisään.
»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».
Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan
nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin
kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.
Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui
hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut
tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:
»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki
ovet selälleen ja huutanut:
»Herra, herra!»
Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:
»Nukkuuko äiti?»
Eivätkä kädet liikahtaneet.
»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»
Eivätkä kasvot värähtäneet.
»Nukkuuko äiti?»
Ja äkkiä hän päästi kädet eikä voinut huutaa, mutta juoksi, käsivarret
ojolla, Anen perässä ja kaatui portaissa ja jäi makaamaan, kun taas Ane
juoksi samaa vauhtia pihan poikki.
»Herra, herra!»
Hän heilutti käsivarsiaan aivan kuin ne olisivat olleet pyöriä — juoksi
hevosten ohi, jotka karkasivat pystyyn ja riuhtautuivat irti Josefin
käsistä.
»Herra, herra!» huusi hän.
»Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?» huusi Josef. »Kirottu haaska,
mitä on tapahtunut?» huusi hän ja viskasi unkarilaisten haukkumasanojen
tulvan Anen jälkeen, joka huusi:
»Herra, herra...»
»Tanskalaistamme», huusi Josef, joka rimpuili hevosten kanssa, samalla
kuin puoliarabialaiset juoksijat laukkasivat sisälle talliin, loistavat
ruumiit vavahdellen, ja piiloutuivat, värisevät kuonot vaahdossa,
kiinteästi toisiinsa painautuneina ja vapisten, pilttuiden hämärään.
Miss Teker riensi alas portaita, eteishalliin, tukka oli valtoimena, ja
hän piti kädessään hiusharjaa, viskasi sen luotaan ja huusi:
»_She is dead, she is dead. Mistress is dead_» —, ja Marinka, [Hän on
kuollut, hän on kuollut. Rouva on kuollut.] lasittunein silmin, seisoi
ja hieroi kuolleen valkeita käsiä, aivan kuin olisi tahtonut niitä
lämmittää — eikä tietänyt mitä teki, ja parahti epätoivoissaan:
»Herättäkää hänet henkiin, herättäkää hänet henkiin», sanoi hän ja
alkoi äkkiä nyyhkyttää, pää kaatunutta tuolia vastaan.
Ja nousi jälleen ja riensi eteishallin halki ja nosti maasta Miss
Tekerin harjan ja juoksi Hanan ohi ja huusi kuin Ane:
»Herra... herra!»
»Mikä on, mikä on?»
Kokit juoksivat esiin, puolinukuksissaan, kesken päivällisuntaan,
alastomina:
»Mikä on?»
Mutta ikkunasta, jonka verhot hulmusivat, huusi Miss Teker pihaan, ja
peitti käsillään kasvonsa:
»_She is dead... she is dead..._»
»Herra, herra...»
Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin,
herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä —
ovenraosta.
Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli
juossut sisään, ja Ignázin.
Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.
Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita
seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli
kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.
Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa
killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli
kaiverrettu reikä.
Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.
Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin
että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat
kuolleen silmäluomille.
Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli
hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.
»Hana», kuiskasi Joán.
»Pikku herra.»
»Hana», kuiskasi Joán ja katsoi tätä kasvoihin. »Minkä tähden äiti on
kuollut?»
Ja hän sanoi _kuollut_ aivan kuin vieraan sanan, jotakin, jota ei
ymmärretä.
»Pikku herra», sanoi Hana vain ja tuijotti huoneeseen puolisokeilla
silmillään.
Mutta äkkiä tuli Marinka juosten sisään.
Hän oli kokonaan mustissa.
»Pater tulee», huusi hän ja juoksi jälleen eteishalliin.
Joán seurasi häntä. Hän painoi käsivartensa kiinteästi kupeisiin.
Molemmat kuoripojat kulkivat aivan papin perässä valkeissa paidoissaan.
Ja Marinka avasi kaikki ovet ja kolkutti ylimpään.
Hän kolkutti uudelleen:
»Ana, Ana.»
Mutta ovi oli lukittu.
»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»
Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä,
mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin
epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä
miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja
murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja
löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat
poikasten käsissä...
Joán oli juossut ulos.
Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:
»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»
»Pikku herra, pikku herra.»
* * * * *
Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.
»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».
»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta:
»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»
»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.
»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
Ane.
»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää
oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun
äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki
lampun ääressä.
»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.
Ane vavahti.
»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.
»Mutta miksi sinä itket?»
Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.
»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren...»
Päivisin istui Joán enimmäkseen Hanan luona tai talli-Josefin, sen
vuoksi että tämä soitti viulua.
Suvella tuli taloon opettaja. Hän oli kreikkalainen ja niin pitkä, että
hänen täytyi kumartua ovessa astuessaan koulusaliin. Ollessaan kotona
isä kirjoitti ison lukujärjestyksen ja merkitsi siihen kaikki, mitä
Joánin piti oppia. Mutta herra Christopulos unohti usein lukemisen.
Hän vain istui, Joán polvillaan, ja hiveli hivelemistään tämän tukkaa
ja tuijotti ilmaan. Joán ei koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä kuin
herra Christopuloksen — niin suuria ja sinisiä, eivätkä ne silmät
olleet milloinkaan iloiset.
»Mutta nyt meidän täytyy lukea, Joán», sanoi hän ja kertoi jälleen
kaikista maapallon paikoista.
»Missä sinä asut?» kysyi Joán.
»Minäkö? Minä asun Hellaassa.»
»Missä se on?»
Herra Christopulos osoitti kapealla kädellään Kreikkaa.
»Tuossa on Hellas», sanoi hän.
»Hm.» Ja Joán katseli Hellasta.
»Ja missä minä asun?» kysyi hän.
Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».
»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»
»Miksikä ei?»
Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä
hiveli Joánin tukkaa.
»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.
Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet
paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen
silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja
nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla,
aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä,
auringossa.
»Soita vielä», sanoi hän.
Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat
liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat
esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän
sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja
kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.
Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut
nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin»
rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen
poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán
nyökäytti päätään.
Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti
hatun päästään.
»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.
»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on
pöhöttynyt».
Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.
»Hakisit lääkärin», sanoi isä.
Carol väänteli hattuaan.
»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi
hän.
»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi
helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»
He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.
»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»
»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.
Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.
»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.
»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.
»Menet kai sitten markkinoille?»
»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei
uskalla kuljettaa yli».
»Voihan olla», vastasi isä.
Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla,
kirjavassa paidassaan.
»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.
»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä
poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».
»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei
koskaan näy siinä suvussa.»
Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.
»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti
niiasi.
Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat
saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui
virta.
Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.
»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»
»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.
Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka
käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi —
sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput
ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:
»Isä, isä, tuolla on Simon.»
Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään,
että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen
ohitseen.
»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»
Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.
Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon
kulki eteenpäin.
He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki,
viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden
ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui
isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán
tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa.
Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta
kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia
ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.
»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin
että hän istui muurin reunalla.
Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa
rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona
olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki
talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.
Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.
»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn
edessä.
»Niin oli», kuiskasi isä.
Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
Portin vieressä oli äidin hauta.
Joán katseli aina äidin hautaa.
»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»
»Makaan.»
»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»
»Makaat — kerran.»
»Miksi?» kysyi Joán.
Isä tuijotti virran yli.
»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».
Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa
ääneen:
»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»
Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet
Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.
Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana,
olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin
pienet.
»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.
Isä ei vastannut.
Ja äkkiä pääsi Joánilta:
»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»
Isä kääntyi:
»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»
»Niin», sanoi Joán nöyrästi.
Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja
salakuljettajien tytöistä:
»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin
taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan
kirkon kupeella.
»Niin, se on iso.»
»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.
»Ei, hovi on suurin.»
»Vai niin.»
Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:
»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»
»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.
Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun
hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien
turkkilaisten, täytyi paeta.
»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.
»Virran yli.»
»Kuka voitti turkkilaiset?»
»Joán Ujházy voitti heidät.»
»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan
valkeat.
»Ja _hirttikö_ hän pashan?» kysyi hän jälleen.
»Hirtti.»
Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot
pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi
kuin kerran aikaisemmin:
»Isä, kuinka virta on musta!»
»Niin.»
»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»
»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.
Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi
äkkiä:
»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»
»Mikä vaate?»
Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai
niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä
isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä
päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli
kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.
»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».
He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon
isä ei ollut katsahtanutkaan.
Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi
sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin,
jossa »Caprice» sai sokerin.
»Me näimme Simonin», sanoi Joán.
»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine
kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin
lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»
Joán seisoi hetkisen.
»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»
»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei
tervehdi juutalaisheittiöitä.»
Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:
»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»
Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle.
Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten
nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet
sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.
Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien
kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.
»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.
»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.
»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina
unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»
Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä
paljaisiin käsivarsiin.
»Puskekaa, puskekaa...»
»Auttakaa, auttakaa!»
Näin kirkuivat piikatyöt.
»_Hiljaa!_ Oletteko hulluja?»
Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.
Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä,
huutojen halki:
»Josse, Josse!»
»Missä on Joán-herra?» huusi isä.
Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta
Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen
huoneeseen.
»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.
Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet
mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.
»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä
niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun
rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan
kirous... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen
rapakon, jossa me vaellamme täällä... Sukat jalasta, olenhan sen
sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin
viisainta... sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin
kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat
jalastas.»
Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.
»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään
mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä
eikä voi muuta kuin rukoilla... Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä
minä sanon...»
»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».
Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat
hänen poskilleen.
»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä
_äidin_ kieltä».
»_Äidin_ kieltä, _äidin_ kieltä», kertasi hän yhä.
Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja
unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien
haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä
pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä
Jossen, hänen Jossensa.
»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on
jätetty yksin maan päälle.»
Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti
sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.
Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki
jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.
»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.
Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti
Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit
nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja,
sillä silmiä hämärsi:
»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa
akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän
vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin
lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»
Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin
monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.
»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel,
sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi
vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä
kenkään ole häntä ahdistava.»
Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.
»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.
Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.
... Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti
Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja
he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he
kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä
lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät
poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli
kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja
joilla oli paljon kultaa.
Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.
Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta
päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat
pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä.
Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva
kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.
»_C'est bon ça, c'est bon_» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja
tunki kakkua Joánin suuhun.
»_Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie_» [Voi kuinka kaunis
tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla
käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.
Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta
marssivat edestakaisin.
»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen,
»siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».
Ja poika palasi ikkunan ääreen.
Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella
puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli
asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita
pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden
kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot
olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.
Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean
tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä,
hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.
Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja
Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat
korttia.
Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka
aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa
jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan
hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän
milloinkaan puhellut.
»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.
»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».
»Niinkö.»
»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.
»Turkkilaisia», vastasi upseeri.
»Niinkö.»
Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen
puseronsa nahkavyötä:
»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»
Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.
»Mutta sinähän et ole serbialainen.»
Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen
kasvoiltaan.
»_Dépéche-toi_», sanoi hän. _Dépéche-toi — nous sommes pressés._»
[Joudu — meidän on kiire!]
Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.
Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun
eteen.
»Josef», sanoi hän.
»Mitä?»
»Onko Marinkalla mies?»
»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien
hampaittensa välitse.
Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän
sanoi:
»Mutta Marinka on ollut meillä.»
»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki
naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».
»Kuinka niin?» sanoi Joán.
»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.
»Dépéche-toi... Allons, nous sommes pressés...»
* * * * *
Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein
juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.
»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.
Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja
poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David,
Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.
»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.
»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.
Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin
puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.
»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»
»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.
Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:
»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»
Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka
huusi, ja pojat ulvoivat:
»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään
juutalaiselle!»
David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen
paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan,
joten näytti kuin veri olisi vuotanut.
»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»
»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja
painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.
»Tule, tule!»
»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»
David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan.
»Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»
He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.
»Tule, tule», huusi Mademoiselle.
Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän
kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.
»Juokse, juokse!» huusi hän.
»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin
puristetut kädet ja sääret:
»Juokse!»
Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä
välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle
alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka
milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet
sisään:
»_Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie_» [Hän on hullu, tuo
isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että
koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.
Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja
kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä.
Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he
huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.
Mutta Mademoiselle sanoi vain:
»Mehän tulemme.»
Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien
haukkumasanojen tulvan.
* * * * *
Viikko oli kai kulunut.
Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät
aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari
heistä:
»Tuossahan ne tulevat... Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»
Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:
»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»
Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki
pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia.
Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin
poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin
perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat
puoliummessa.
Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää
kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot
olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:
»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo
umpisilmä.»
He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.
Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen
näkivät, alkoivat he vihellellä:
»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee...»
Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.
Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán
seisoi suorana keskellä venhettä.
»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät
puoliummessa.
Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat.
Hän vallan juoksi torin poikki.
»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.
»_Viens, viens_», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.
»Saarelainen, saarelainen...»
»_Viens, viens!_»
»Rakkariprinssi, rakkari...»
»_Viens, parbleu, viens Sans-patrie!_» huusi neiti ja juoksi Marinkan
portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt
kaiteelle.
»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»
Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin
tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja
häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:
»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»
Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.
»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä
Joánin niskaan.
»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton
prinssi!»
»Isänmaaton, isänmaaton!»
He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät
ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli
kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.
»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»
Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.
»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:
»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»
Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja
tallasivat häntä ja löivät häntä.
Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine
käsivarsilleen.
»_Sans-patrie, pauvre Sans-patrie_», huusi hän torin poikki.
»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.
»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia
poikia.
»Isänmaaton, isänmaaton!»
Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan
alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja
seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan
vyölle ja käsivarsia pitkin.
Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen,
jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.
Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.
»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».
Joán puri huulensa yhteen.
»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin
hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.
»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.
Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea
luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla,
peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat
kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.
Ane palasi rouvan haudalta.
»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra
Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet
kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi...»
Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.
Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään,
jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää
sydäntänsä olisi polttanut.
»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada
maata rauhassa.»
Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui
lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä,
että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.
»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä,
ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen
edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.