Kun Natasha oli jäänyt kahden kesken miehensä kanssa, rupesivat hekin
keskustelemaan niin, kuin ainoastaan puolisot voivat keskenään
keskustella: he ymmärsivät ja oivalsivat toistensa ajatukset tavattoman
selvästi ja nopeasti ja tämä tapahtui vastoin kaikkia logikan sääntöjä,
ilman harkintaa, järkeilyä ja johtopäätöksiä kokonaan omalla
erikoisella tavalla. Natasha oli niin tottunut puhelemaan miehensä
kanssa tällä tavalla, että jos heidän välillään oli jotain kieroa, niin
huomasi hän sen parhaiten siitä, että Pierre rupesi puhumaan
johdonmukaisesti. Jos Pierre ryhtyi jotain todistamaan, puhumaan
harkitsevasti ja tyynesti ja jos kreivitär Maria miehensä esimerkkiä
noudattaen rupesi tekemään samoin, tiesi kreivitär, että se vie aivan
varmaan riitaan.
Siitä hetkestä saakka, kun he olivat jääneet kahden kesken ja Natasha
onnen huumauksesta levälleen auennein silmin meni hiljaa miehensä luo
ja sitte yht'äkkiä nopeasti tarttui miehensä päähän, painoi sitä
rintaansa vasten ja sanoi: "nyt olet kokonaan, kokonaan omani, en laske
sua luotani!" -- siitä hetkestä saakka laukesi valloilleen logikan
kaikkia lakia vastoin käyvä keskustelu, vastoin yksistään siitäkin
syystä, että samaan aikaan puheltiin mitä erilaisimmista asioista. Ja
vaikka samaan aikaan pohdittiinkin yhtä ja toista, ei se suinkaan
haitannut ymmärtämisen selvyyttä, vaan oli varmin merkki siitä, että he
täydellisesti ymmärsivät toisensa.
Samoin kuin unessa on kaikki päinvastoin, sekasin ja sisällyksetöntä
paitsi sitä tunnetta, joka unennäköä johtaa, niin oli heidän
ajatustensa vaihdossakin, joka tapahtui vastoin kaikkia järjen lakeja,
johdonmukaista ainoastaan se tunne, josta heidän sanansa kumpusivat,
joskin keskustelu oli sekavaa ja epäjohdonmukaista.
Natasha kertoi Pierrelle veljensä toimista ja puuhista, siitä, miten
hän ainoastaan oli kärsinyt eikä ollenkaan elänyt miehensä poissa
ollessa, miten hän oli enemmän oppinut rakastamaan Mariaa ja miten
Maria oli monessa suhteessa häntä parempi. Tätä sanoessaan Natasha
myöskin vilpittömästi tunnusti kreivitär Marian henkisen etevämmyyden,
mutta samalla hän siitä puhuessaan vaati Pierreä pitämään häntä sekä
kreivitär Mariaa että kaikkia muitakin naisia parempana ja terotti tätä
erityisesti Pierren mieleen nyt, kun tämä Pietarissa käydessään oli
nähnyt paljon naisia.
Vastatessaan näihin Natashan sanoihin kertoi Pierre, miten
vastenmielistä hänen oli Pietarissa ollut olla naisten seurassa
päivällisillä ja iltamissa.
-- Minä en osaa enää ollenkaan puhella naisten kanssa, -- sanoi Pierre,
-- heidän seuransa on suorastaan ikävää, varsinkin kun minulla oli
muita tehtäviä.
Natasha katsoi häneen terävästi ja jatkoi:
-- Maria on kerrassaan ihana olento! Miten hän osaa ymmärtää lapsia!
Hän näkee ikään kuin ainoastaan heidän sielunsa. Kun esimerkiksi
Mitenkä rupesi eilen illalla kiukuttelemaan...
-- Hän on hyvin isänsä näköinen, -- keskeytti Pierre.
Natasha oivalsi, miksi Pierre huomautti Mitenkan ja Nikolain
yhdennäköisyydestä: hänen mieltään painoi illallinen väittely Nikolain
kanssa ja sen vuoksi häntä halutti kuulla, mitä Natasha siitä sanoisi.
-- Nikolailla on se omituisuus, että jolleivät kaikki hyväksy jotain,
ei hän suostu vaikka mikä olisi. Minun käsitykseni on se, että sinä
pidät tärkeänä _ouvrir une carrière_,[136] -- sanoi Natasha
toistaen Pierren kerran lausumat sanat.
-- Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, -- sanoi Pierre, -- että
ajatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää
ajanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla
ostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit,
Rousseaut, Montesquieut ... -- sanoi Pierre naurahtaen. -- Tiedäthän,
kuinka minä häntä ... -- aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta
Natasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli
tarpeetonta.
-- Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia...
-- Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa
ollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen
syventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.
-- Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, --
sanoi Natasha. -- Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.
-- Ja sitte, -- jatkoi Pierre edelleen, -- sanoo Nikolai, ettei meidän
tarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen
(ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt
hajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää
kaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän
minä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme
helposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki,
jotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen
palveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.
Natasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt
häntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen
miehensä. "Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä
mies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?"
Natashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. "Kukahan voisi varmasti
sanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?" kysyi hän
itseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten
kunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan
päättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.
-- Arvaappas, mitä nyt ajattelen? -- kysyi Natasha. -- Mieleeni johtui
Platon Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen
aatteesi?
Pierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi
vaimonsa ajatusten kulun.
-- Platon Karatajevko? -- sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi
koettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta
sanonut. -- Hän ... ei olisi ymmärtänyt ... tahi mahdollisesti ehkä
olisikin.
-- Minä rakastan sinua äärettömästi! -- sanoi Natasha yht'äkkiä. --
Äärettömästi, äärettömästi!
-- Ei, hän ei olisi hyväksynyt, -- virkkoi Pierre tuokioisen
mietittyään. -- Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän
toivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja
minä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa
olosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon
jälkeen...
-- Vieläkös mitä ... -- oli Natasha alkamaisillaan.
-- Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi
rakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä... Mutta ... -- hän
ei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.
-- Kuherruskuukausista puhuminen, -- sanoi yht'äkkiä Natasha, -- on
tyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on
onnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme
riidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista,
mistä me olemme riidelleetkään.
-- Aina samasta asiasta, -- sanoi Pierre hymähtäen, -- mustasu...
-- Ole vaiti, en siedä kuulla, -- huudahti Natasha, jolloin hänen
silmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. -- Näitkö hänet siellä? --
lisäsi hän hieman vaiti oltuaan.
-- En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.
He olivat hetken ääneti.
-- Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun,
-- katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä
nousseen pilven. -- Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja
poika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen... Mutta ei tekisi mieli
erota.
He olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa
kääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä.
Pierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin
onnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin
antaa toiselleen vuoron.
-- Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.
-- Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, -- sanoi Natasha.
Pierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin
mielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen
kutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.
-- Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret
ja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on
siinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat
voiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole
yksinkertaista?
-- On.
-- Mitäs sinä aijoit sanoa?
-- En paljo mitään.
-- Sano kuitenkin.
-- Eihän se ole paljo mitään, -- sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn
säteily kasvoilla, -- aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun
lapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika
nauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin
päässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo
huutaakin. No, hyvää yötä!
Natasha läksi huoneesta.
Sillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin
huoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä
eikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui
neljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului
tasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri
kylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja
tuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt
unta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät,
kuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä
Pierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat
valkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin
verkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi
"Neitsyt Marian verkoiksi". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin
nuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre
lipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää.
Yht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua
toisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai
Iljitsh julmana ja uhkaavana.
"Tekö olette tuon tehneet?" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja
lakkatankoja. "Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun
surmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan". Nikolenka vilkasi
Pierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt --
hänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta
hän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet
rakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin
luuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno
Nikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu
valtasi Nikolenkan ja hän heräsi.
"Isä", ajatteli hän. "Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein
muotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka
sittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun
luokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin
setä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä.
Hiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran
elämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että
lukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että
minä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän
tavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma
saa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua." Yht'äkkiä
nousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.
-- _Etes-vous indisposé_?[137] -- kuului Dessallesin ääni.
-- _Non_,[138] -- vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.
"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä", ajatteli hän
Dessallesista. "Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä
isä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, että _hänkin_ olisi siihen
tyytyväinen"...