"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän
ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä
aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten
saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."
Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät
(hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen.
Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli
ihastuksissaan vaimostaan.
Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti
tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän
suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta
sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta.
Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän
huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui
kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden
ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman
tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.
Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän
tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta
samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei
ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan
myöskin oli osa hänestä itsestään.
-- Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, -- sanoi Nikolai
tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: -- tänään käyttäydyin
huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään
Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni,
kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen,
ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi
Pietarissa?... He ovat perustaneet...
-- Tiedän kyllä, -- sanoi kreivitär Maria. -- Natasha kertoi minulle.
-- No niin, sinä siis jo tiedät, -- virkkoi Nikolai tulistuen vielä
muistellessaankin väittelyä. -- Hän tahtoo saada minut uskomaan, että
jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka
vala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä
kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat...
Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei
hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee
tarpeen ajattelu, -- sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen
voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista
läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.
Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi
Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään
vaimonsa suhteen.
-- Olen sen huomannut, -- vastasi kreivitär Maria.
-- Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken
yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko,
ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?
-- Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin.
Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että
meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on
oikeassa, -- puhui kreivitär Maria, -- mutta hän unohtaa, että meillä
on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille
osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme
lapsiamme.
-- Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, -- ehätti Nikolai
vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla
tavalla. -- Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja
kristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli
pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.
-- Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan
tähden, -- sanoi kreivitär Maria. -- Hän ei ole ollenkaan tavallinen
lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä
on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole
ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.
-- Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä
hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja
teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon
poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa
horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä
illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki
säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan,
että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! -- toisti
vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota
hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.
-- En ole likikään äidin veroinen, -- sanoi kreivitär Maria, -- tunnen
sen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen
tähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.
-- Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, -- sanoi
Nikolai. -- Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi
muutu, -- jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun,
joka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. -- Mitä se minua
liikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli
heidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja
velkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti
lisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja
asiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla
ja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään
äitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni
lapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.
Kreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä
ja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noita _asioitaan_, mutta
samalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.
-- Tiedätkö, Maria, -- sanoi Nikolai, -- äsken kävi täällä Ilja
Mitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi,
että metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.
Ja Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen
käy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. "Vielä kymmenen vuotta
ja silloin on lasteni hyvä olla."
Kreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että
kun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin
mielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa
ajatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan
pysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet...
Kun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin
ajatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää
rakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään
kaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään
vielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka
oli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä
suunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia,
jotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä
puhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten
kiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt
kreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä
Nikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä.
Samalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja
veljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin
hän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan
puuttui jotain.
Toisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä,
mutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän
tähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin,
mikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan,
Nikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut
ihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä,
ikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan
rauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden
kärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet.
"Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun
hänen kasvonsa ovat tuollaiset!" ajatteli Nikolai ja polvistuen
jumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.