Kun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle
kreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan
grande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli
lausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: "vihdoinkin,
jo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos", ja lahjoja annettaessa
niinikään entiseen tapaansa: "mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että
vanhaakin muistit", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä
hetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta
kun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre
oli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen,
heleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten
kuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka
oli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan
semmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän
muotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.
-- Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, -- sanoi
kreivitär totuttuun tapaansa. -- Parasta oli kuitenkin, että itsesi
toit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa
vaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä
ymmärrä mitään, -- puheli hän tapansa mukaan. -- Katsohan, Anna
Timofejevna, -- lisäsi hän, -- minkälaisen kotelon se poika meille toi.
Bjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.
Vaikka Pierren, Natashan, Nikolain, kreivitär Marian ja Denisovin olisi
pitänyt puhella minkä mistäkin semmoisesta, josta tavallisesti ei
puhuttu vanhan kreivittären kuullen siitä syystä, että olisi pitänyt
myötäänsä vastata hänen omituisiin kysymyksiinsä ja toistaa vähäväliä
samoja asioita, joita hän ei jaksanut muistaa, istuivat he kuitenkin
kaikki yhdessä teepöydän ääressä ja Pierre vastaili kreivittären
kysymyksiin, jotka eivät huvittaneet enemmän häntä kuin muitakaan, että
ruhtinas Vasili oli vanhentunut, että kreivitär Maria Aleksejevna oli
käskenyt tervehtimään j.n.e.
Tämmöistä kuivaa keskustelua, jota ilman ei kuitenkaan tultu aikaan,
kesti koko teenjuonnin ajan. Pyöreän teepöydän ympärillä teekeittiön
ääressä, jonka takana istui Sonja, olivat koolla kaikki perheen
aikuiset jäsenet. Lapset ja näiden opettajat olivat jo juoneet teensä
ja heidän ääniään kuului viereisestä divanihuoneesta. Teetä juodessa
istuivat kaikki tavallisilla paikoillaan. Nikolai istui uunin vieressä
pienen pöydän ääressä, johon hänelle tuotiin teensä. Vinttikoira Milka,
ensimäisen Milkan pentu, jonka kuono oli vanhuuttaan kokonaan
harmaantunut ja jonka suuret, mustat silmät näyttivät sen johdosta
entisestään pullistuneen, virui nojatuolissa hänen vieressään. Denisof,
jonka käherä tukka, viikset ja korvallisparta olivat käyneet
harmaanvoiviksi, istui kenraalin nuttu rinnan kohdalta avattuna
kreivitär Marian rinnalla. Pierre istui vaimonsa ja vanhan kreivittären
välissä. Hän kerroskeli asioita, joiden hän tiesi huvittavan vanhaa
kreivitärtä ja jotka tämä ymmärsi. Hän puhui seuraelämän ulkopuitteista
ja niistä vanhan kreivittären ikätovereista, jotka aikoinaan olivat
muodostaneet hänen seurapiirinsä, mutta jotka olivat suurimmaksi osaksi
hajallaan ympäri maailmaa, viettivät, kuten vanha kreivitärkin,
elämänsä ehtoopuolen viimeisiä hetkiä ja poimivat viimeisiä tähkäpäitä
elämänsä kylvöstä. Mutta juuri nämä ikätoverit tuntuivat vanhasta
kreivittärestä ainoalta oikealta maailmalta. Pierren hilpeydestä
huomasi Natasha, että hänen matkansa oli ollut hauska ja että hänen
mielensä teki kertoa paljonkin, mutta hän ei uskaltanut vanhan
kreivittären kuullen. Denisof, joka ei ollut perheen jäsen eikä sen
vuoksi käsittänyt Pierren varovaisuutta, halusi koko ajan saada tietää,
mitä Pietariin kuului ja hän kehotti tuon tuostakin Pierreä kertomaan
milloin siitä, miten äsken oli käynyt Semjonovin rykmentille, milloin
Araktshejevista ja milloin bibliaseurasta. Muutaman kerran Pierre
ryhtyikin kertomaan näistä, mutta Nikolai ja Natasha pyörsivät hänet
joka kerran ruhtinas Ivanin ja kreivitär Maria Antonovnan
terveydentilaan.
-- No, yhäkö se järjettömyys siellä jatkuu? -- kysäsi Denisof.
-- Vai yhäkö jatkuu! -- huudahti Pierre. -- Voimakkaampana kuin koskaan
ennen. Bibliaseura muodostaa nyt koko hallituksen!
-- Mitä se on, _mon cher ami_? -- kysyi vanha kreivitär, joka oli
juonut teensä ja näytti haluavan löytää aiheen saadakseen torailla
aterian jälkeen. -- Kuinka sinä sanoitkaan -- hallitus. Sitä en
ymmärrä.
-- Maman, -- ehätti selittämään Nikolai, joka osasi kääntää asian
äitinsä kielelle, -- ruhtinas A.N. Golitsin on nähkääs perustanut
seuran ja hänellä kuuluu olevan suuri valta.
-- Araktshejef ja Golitsin, -- sanoi Pierre varomattomasti, -- ovat nyt
koko hallitus. Ja minkälainen hallitus! Kaikkialla näkevät salaliittoja
ja kaikkea pelkäävät.
-- Mitäs pahaa sitte ruhtinas Aleksander Nikolajevitsh on tehnyt? Hän
on erittäin kunnioitettava mies. Tapasin hänet silloin Maria
Antonovnalla, -- sanoi kreivitär pahastuneena ja pahastuneena vielä
enemmän siitä, ettei kukaan virkkanut mitään hän jatkoi: -- nykyisin on
ruvettu morkkaamaan kaikkia. Mitä pahaa on evankelisessa yhdistyksessä?
-- Ja hän nousi ylös (kaikki muutkin nousivat) ja köpitti kasvot
tuikeina divanihuoneeseen pöytänsä ääreen.
Raskaan äänettömyyden katkasi viereisestä huoneesta kaikuva lasten
nauru ja hälinä. Lapsilla tuntui olleen joku erityinen ilon aihe.
-- Valmis, valmis! -- kaikui ylinnä muita pikku Natashan riemukas
kiljunta.
Pierre vaihtoi silmäyksiä kreivitär Marian ja Nikolain kanssa (Natasha
oli aina hänen silmissään) ja hänen suunsa vetäytyi onnelliseen hymyyn.
-- Se vasta on ihanaa musiikkia! -- sanoi hän.
-- Anna Makarovna on saanut sukan valmiiksi, -- virkkoi kreivitär
Maria.
-- Lähdenpä totisesti katsomaan, -- sanoi Pierre pystyyn kavahtaen. --
Tiedätkö, -- sanoi hän pysähtyen ovella, -- miksi erityisesti rakastan
tuota musiikkia? Siksi, että lapset antavat minulle ensiksi tiedon
siitä, että kaikki on hyvin. Kuta lähemmä kotia tänään pääsin, sen
pahemmin pelotti. Vaan kun astuin eteiseen ja kuulin Andrjushan
parkuvan, silloin arvasin, ettei ole hätää mitään...
-- On se tunne minullekin tuttu, -- vakuutti Nikolai. -- Mutta minä en
voi tulla, sillä sukat on aijottu minulle yllätykseksi.
Pierre meni lasten luo, jolloin näiden nauru ja huudot yltyivät entistä
kovemmiksi.
-- No, Anna Makarovna, -- kuului Pierren ääni, -- tähän näin keskeen ja
sitte komennon mukaan: yks, kaks, kolme! Sinä, käy tähän, sinä syliin.
No nyt: yks, kaks... -- komensi Pierre. Syntyi äänettömyys. -- Kolme!
Samassa räjähtivät lapset riemukkaaseen huutoon... "Kaksi, kaksi!"
huusivat he.
Tällä tarkottivat he kahta sukkaa, jotka Anna Makarovna jollain
omituisella tavalla oli kutonut puikoilla yht'aikaa toistensa sisään ja
jotka hän aina veti lasten läsnäollessa toistensa sisästä, kun ne
olivat valmistuneet.