Pierre oli vieraillut Rostovilaisilla jo kaksi kuukautta, kun hän
eräänä päivänä oli saanut kirjeen ruhtinas Fedorilta, joka kutsui häntä
Pietariin keskustelemaan eräistä tärkeistä kysymyksistä. Nämä
kysymykset koskivat erästä yhdistystä, jonka pääperustajia Pierre oli
ollut.
Kun Natasha, joka luki kaikki miehensä kirjeet, oli lukenut tämän
kirjeen, kehotti hän ensimäisenä miestään matkustamaan Pietariin, niin
raskaalta kuin hänestä tuntuikin miehensä poissaolo. Kaikkia Pierren
aatteellisia harrastuksia piti Natasha äärettömän tärkeinä ja sen
vuoksi hän oli alituisessa pelossa, ettei vain mitenkään olisi ollut
esteeksi tälle miehensä toiminnalle. Pierren aran kysyvään katseeseen
kirjeen lukemisen jälkeen vastasi Natasha pyynnöllä, että hän läksisi
matkalle, mutta ilmottaisi hänelle ajan, jolloin hän palaisi takaisin.
Ja Natasha lupasi hänet matkalle neljäksi viikoksi.
Siitä saakka, kun tämä määräaika kaksi viikkoa sitte oli kulunut
umpeen, oli Natasha ollut ainaisen pelon, surun ja äreyden vallassa.
Denisof, virkaeron saanut kenraali, joka oli tyytymätön asioiden
yleiseen kulkuun ja joka oli kaksi viikkoa sitte saapunut Lisijagoriin,
katseli Natashaa ihmeissään ja suruisin mielin, niin kuin katsellaan
entisen rakkaan henkilön huonoa muotokuvaa. Alakuloinen, ikävöivä
katse, hajamieliset vastaukset ja puheleminen lapsista, siinä kaikki,
mikä oli jäänyt jälelle entisestä tenhottaresta.
Natasha oli koko tämän ajan surumielinen ja äreä varsinkin silloin, kun
hänen äitinsä, veljensä, Sonja tai kreivitär Maria häntä lohduttaakseen
koettivat puolustaa Pierren viipymistä ja keksiä siihen syitä.
-- Tyhmyyttä ja joutavuutta, -- vastasi tavallisesti Natasha, -- ovat
kaikki hänen puuhansa, joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja kaikki
roskayhdistykset, -- sanoi hän niistä samoista asioista, joiden hän
uskoi olevan erinomaisen tärkeitä.
Ja hän meni lasten kamariin imettämään ainoata poikalastaan Petjaa. Ei
kukaan muu osannut kertoa hänelle niin paljon lohduttavaa ja
ymmärrettävää kuin tämä kolmikuukautinen pieni olento levätessään äidin
rinnoilla, jolloin hän tunsi sen suun liikettä ja pikku nenän
tuhisemista. Tämä olento tuntui puhuvan: "sinä olet vihainen,
mustasukkainen ja tahtoisit kostaa hänelle, sinä pelkäät, mutta
tässähän minä olenkin, minä olenkin hän"... Eikä Natasha voinut vastata
mitään, sillä se oli enemmän kuin totta.
Näinä levottomina viikkoina kävi Natasha niin usein tyynnyttelemässä ja
imettämässä lasta, että tämä sai liian paljon ravintoa ja sairastui
siitä. Natasha kauhistui, mutta toisekseen oli se hänelle hyvään
tarpeeseen, sillä lasta hoitaessaan ei levottomuus miehen tähden
rasittanut häntä niin pahasti kuin muuten.
Natasha oli parhaillaan imettämässä, kun portilta kuului Pierren tulon
ääniä. Lapsenhoitaja tuli riemuitsevin kasvoin nopeasti, mutta hiljaa
huoneeseen.
-- Joko tuli? -- kysyi Natasha supattamalla ja uskaltamatta liikahtaa,
jottei olisi herättänyt nukahtanutta lasta.
-- Tuli, rouva kulta, -- supatti lapsenhoitaja.
Veri syöksähti Natashan kasvoille, hänen jalkansa liikahtivat
itsestään, mutta hän ei päässyt nousemaan eikä lähtemään, kun lapsi
samassa raotti silmiään. "Oletko siinä?" tuntui lapsi sanovan ja
maiskautti veltosti suutaan. Natasha irrotti lapsen hellävaroin
rinnasta, hyssytteli hieman, antoi lapsen hoitajalle ja läksi sitte
nopein askelin ovea kohti. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ikään kuin
tuntien omantunnon soimausta siitä, että hän iloissaan oli jättänyt
lapsen liian aikaiseen sylistään. Hän katsahti taakseen. Lapsenhoitaja
oli juuri nostamassa lasta kyynärpäät koholla uutimien taa sänkyyn.
-- Menkää vain, menkää vain, rouva kulta, olkaa ihan huoleti, --
supatti lapsenhoitaja tuttavallisesti hymyillen, kuten rouvan ja
lapsenhoitajan kesken oli tullut tavaksi.
Natasha riensi kepein askelin eteiseen.
Denisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki
nyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi
leimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.
-- Jo tuli! -- huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin
tunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt
juuri ollenkaan.
Eteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin
vyötä. "Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!" ajatteli Natasha, lennähti
vasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään
rintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren
huuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. "Hän se on, onnellinen,
tyytyväinen"...
Mutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen
viikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän
synkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja
sisukkaita sanoja. -- Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi
pitää iloja... Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi
imettää, mutta maito pilautui... Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun
on hauska. Niin, sinun on hauska...
Pierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula
mahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus
oli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän
tiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se
oli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei
uskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja
pelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.
-- En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?
-- Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit
nähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin...
-- Oletko terve?
-- Mennään, mennään, -- hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään.
He menivät huoneisiinsa.
Kun Nikolai tuli vaimoineen etsimään Pierreä, oli tämä lasten kamarissa
ja piteli leveällä oikealla kämmenellään Petjaa ja nauratteli häntä.
Hänen leveille kasvoilleen oli pysähtänyt tyytyväisyyden iloinen hymy.
Myrsky oli aikoja sitten tauonnut ja Natashan kasvoilla helotti
kirkkaasti säteilevä aurinko, kun hän hellästi katsoi mieheensä ja
lapseen.
-- Ja te saitte kaikki hyvästi selvitetyksi ruhtinas Fedorin kanssa? --
kysyi Natasha.
-- Mainiosti.
-- Katsohan, ja pitää pystyssä (päätä, tarkotti Natasha). Mutta kylläpä
säikytti minut... Näitkö ruhtinatarta? Onko hän todella rakastunut
siihen...
-- Sanoppas muuta...
Tällöin tuli huoneeseen Nikolai ja kreivitär Maria. Pierre kumartui
lapsi sylissä suutelemaan heitä ja vastasi uteluihin. Mutta vaikka
Pierrellä näytti olevan paljonkin kerrottavaa, veti myssypäinen lapsi,
jonka niskat huojahtelivat myötäänsä, koko hänen huomionsa puoleensa.
-- Kuinka suloinen! -- sanoi ruhtinatar Maria katsoessaan lapseen ja
hyväillessään sitä. -- Nicolas, -- sanoi hän miehelleen, -- kuinka sinä
et käsitä näiden suloisimmista suloisimpien hyvyyttä.
-- En voi käsittää -- vastasi Nikolai kylmästi katsoen lapseen. --
Lihakimpale. Lähdetään, Pierre.
-- Hän on kuitenkin hyvin hellä isä, -- sanoi kreivitär Maria miestään
puolustaen, -- mutta vasta kun ne ovat vuoden tai parin vanhoja...
-- Pierre on erinomainen lapsenhoitaja, -- sanoi Natasha, -- hän kehuu,
että hänen kätensäkin on kuin tehty lapsen peräpuolta varten.
Katsokaahan.
-- Ei ollenkaan sitä varten, -- vastasi Pierre ja antoi pojan
lapsenhoitajalle.