Oli Nikolain päivän aatto, 5 p. joulukuuta 1820. Tänä vuonna oli
Natasha tullut syyskesästä vierailemaan lapsineen ja miehineen
veljeläänsä. Pierre oli kuitenkin matkustanut asioilleen Pietariin
kolmeksi viikoksi, kuten hän oli lähtiessään sanonut, mutta hän oli
viipynyt siellä jo seitsemättä viikkoa. Hänen tuloaan odotettiin nyt
joka hetki.
5 p:nä joulukuuta vieraili Rostovilaisilla paitsi Besuhovin perhettä
myöskin Nikolain vanha ystävä, virkaeron saanut vanha kenraali Vasili
Fedorovitsh Denisof.
Nikolai tiesi, että seuraavana päivänä, juhlapäivänä, jolloin
vieraiden piti tulla, hänen on riisuttava tatarilainen nahkatakkinsa,
pukeuduttava pyhäpukuun, suippokärkisiin kapeisiin saappaihin, käytävä
uudessa rakentamassaan kirkossa ja sitte otettava vastaan onnitteluja,
tarjottava vieraille suunavausta ja puhuttava aatelin vaalista ja
vuodentulosta, mutta aattopäivän hän katsoi olevansa oikeutettu
viettämään arkipäiväisesti. Aamupuolella tarkasti Nikolai Rjasanin
kylän vanhimmalla tulleet laskut, jotka koskivat hänen vaimonsa
veljenpojan maatilan asioita, kirjotti kaksi kirjettä ja kävi navetassa
ja tallissa. Annettuaan vielä määräyksiä huomisen päivän varalta,
jolloin keisarillisen juhlapäivän johdosta oli odotettavissa yleistä
juopottelua, hän tuli päivälliselle ja ehtimättä puhella mitään kahden
kesken vaimonsa kanssa istuutui pitkään, kahdellekymmenelle hengelle
varattuun pöytään, jonka viereen koko kotiväki oli keräytynyt. Pöydässä
oli Nikolain äiti, tämän kanssa asuva mummo Bjelova, vaimo, kolme
lasta, kotiopettaja, kotiopettajatar, vaimon veljenpoika opettajineen,
Sonja, Denisof, Natasha, tämän kolme lasta, ukko Mihail Ivanitsh ja
ruhtinaan arkkitehti, joka eleli omia aikojaan Lisijagorissa.
Kreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli
istuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla
Nikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä
edessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä
tuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen
liemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan
ulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä
tuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä,
odotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte
vasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän
oli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär
Maria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai
on hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi
mieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä,
olivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan,
sillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi
parilla sanalla.
"Johan sen arvasinkin", ajatteli kreivitär Maria, "ja mistä hän on
minulle vihoissaan?" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain
vastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua
lopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen
kysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä
vielä muutamia kysymyksiä.
Denisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja
vilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään
keskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa
kreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli
hänelle vihoissaan.
-- Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, --
vastasi Nikolai.
Mutta sana _aina_ vastasi kreivitär Marialle: "olen kyllä
vihainen, mutt'en sano sitä."
Nikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha
kreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he
mustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän
välilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen
jälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden
tunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja
nyt oli parhaillaan tämä aika.
-- No, _messieurs et mesdames_, -- sanoi Nikolai kovalla äänellä
ja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen
tahalliselta loukkaukseltaan). -- Minä olen jo kuudelta jalkeilla.
Huomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.
Ja virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen
ja kävi nukkumaan divanille.
"Näinhän se on aina", ajatteli kreivitär Maria. "Kaikkien muiden kanssa
puhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä
vastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa." Hän katsahti paisuneeseen
vatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan
ja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.
Ja kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja
naurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen
pikimmältä loi.
Sonja oli aina ensimäinen, jonka kreivitär Maria valitsi kiukkunsa
aiheeksi.
Istuttuaan jonkun aikaa vieraiden parissa ymmärtämättä mitään, mitä
nämä tarinoivat, poistui kreivitär Maria lasten huoneeseen.
Lapset istuivat tuoleilla ja ajaa köröttivät Moskovaan. Hän istui
leikkimään heidän kanssaan, mutta Nikolai ja tämän aiheeton nurjuus
eivät antaneet hetkeksikään rauhaa hänen ajatuksilleen. Hän nousi ylös
ja läksi menemään vaivaloisesti varpaillaan hiipien pieneen
divanihuoneeseen.
"Ehkä hän ei vielä nuku, meidän täytyy selvittää asia", ajatteli hän.
Andrjusha, vanhin poika, läksi äitiään matkien varpaillaan hänen
jälestään. Kreivitär Maria ei huomannut häntä.
-- _Chère Marie, il dort, je crois; il est si fatigué_,[130] --
sanoi (kuten kreivittärestä tuntui) hänelle suuressa divanihuoneessa
Sonja, joka myötäänsä osui hänen tielleen. -- Andrjusha ei saisi häntä
hereille.
Kreivitär katsahti taakseen, huomasi Andrjushan, tunsi että Sonja oli
oikeassa, tulistui juuri siitä ja oli sanomaisillaan jonkun
kovasydämisen sanan, mutta sai vaivoin itsensä hillityksi. Mitään
virkkamatta ja ollakseen vähääkään välittämättä Sonjasta hän viittasi
pojalleen kädellään, jotta tämä olisi ollut hiljaa, mutta kuitenkin
tullut hänen perästään ja meni ovelle. Sonja poistui eräästä toisesta
ovesta. Huoneesta, jossa Nikolai makasi, kuului tämän tasaista ja
kreivitär Marialle pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka tuttua
hengitystä. Kuunnellessaan tätä hengitystä oli hän näkevinään
silmissään Nikolain sileän, kauniin otsan, viikset ja koko kasvot,
joita hän monesti ja kauan oli katsellut yön hiljaisuudessa Nikolain
nukkuessa. Nikolai liikahti yht'äkkiä ja kuorsahti. Samassa
silmänräpäyksessä huusi Andrjusha oven takaa:
-- Pappa, mamma seisoo täällä!
Kreivitär Maria kalpeni pelästyksestä ja rupesi viittomaan pojalleen.
Poika vaikeni ja hetkisen kesti tuskallista äänettömyyttä. Kreivitär
tiesi, miten vihainen Nikolai oli, jos hänet herätettiin kesken unta.
Samassa kuului huoneesta uusi kuorsahdus, kääntelemistä ja Nikolain
tyytymätön ääni:
-- Ei anneta hetkenkään rauhaa. Maria, sinäkö siellä? Miksi toit hänet
tänne?
-- Minä tulin vain katsomaan, en nähnyt ... suo anteeksi...
Nikolai yski ja vaikeni. Kreivitär Maria poistui ovelta ja vei pojan
lasten huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua juoksi kolmivuotinen,
tummasilmäinen pikku Natasha, isän lemmikki, joka oli kuullut
veljeltään, että isä nukkuu ja äiti on divanihuoneessa, äidin
huomaamatta isän luo. Tummasilmäinen tytön tyllerö avasi rohkeasti
narisevan oven, astua paapersi pontevin töppösjalka-askelin divanin
viereen ja huomattuaan, että isä makasi selin häneen, hän kurottihe
varpaisilleen ja suuteli isän kättä, joka näkyi pään alta. Nikolai
käännähti hellä hymy kasvoilla.
-- Natasha, Natasha! -- kuului kynnykseltä kreivitär Marian pelokas
supatus. -- Pappa tahtoo maata.
-- Ei, äiti, ei hän tahdo maata, -- vastasi pikku Natasha terhakasti.
-- Hän nauraa.
Nikolai laski jalkansa maahan, nousi ylös ja otti tytön syliinsä.
-- Tule sisään, Masha, -- sanoi hän vaimolleen.
Kreivitär Maria astui huoneeseen ja istuutui miehensä viereen.
-- En nähnyt ensinkään, että poika juoksi perästäni, -- sanoi kreivitär
Maria arasti.
Nikolai piti toisella kädellään tyttöä, katsahti vaimoonsa ja nähtyään
tämän kasvoilla murheellisen leiman, hän tarttui toisella kädellään
vaimonsa vyötäisiin ja suuteli hänen hiuksiaan.
-- Saako suudella äitiä? -- kysyi hän Natashalta.
Natashan suu vetäytyi nauruun.
-- Vielä! -- virkkoi tyttö käskevin kädenliikkein osottaen paikkaa,
johon Nikolai oli suudellut äitiä.
-- En tiedä, miksi luulet minun olevan äreissäni, -- sanoi Nikolai
vastaten kysymykseen, jonka hän arvasi piilevän vaimonsa mielessä.
-- Sinä et voi aavistaa, miten onneton ja apea olen silloin, kun sinä
olet tuollainen. Minusta tuntuu...
-- Maria, älä puhu tyhmyyksiä. Kuinka sinä kehtaatkaan? -- sanoi
Nikolai iloisesti.
-- Minusta tuntuu, ettet sinä voi rakastaa minua, että minä olen näin
ruma ... ja aina ... vaan nyt tässä ti...
-- Ah, kuinka lapsellinen sinä olet! Rakas on aina kaunis, vaan kaunis
ei aina rakas. Malvinaa ja muita semmoisia rakastetaan kauneuden
vuoksi, mutta rakastanko minä vaimoani. En rakasta, vaan se on jotain
semmoista, jota en oikein osaa sanoa. Ilman sinua ja silloin kun sattuu
jotain välillemme niin kuin nytkin, olen minä kuin mennyttä miestä enkä
kykene mihinkään. Rakastanko minä esimerkiksi sormeani? En, mutta
koetappas leikata se pois.
-- Enhän minä sitä tarkotakaan, kyllä minä ymmärrän. Sinä et siis ole
minulle vihoissasi.
-- Olen kauhean vihoissani, -- vastasi Nikolai naurusuin, nousi ylös,
kohensi hiuksiaan ja rupesi kävelemään huoneessa.
-- Tiedätkö, Maria, mitä olen ajatellut? -- alkoi hän, kun sovinto oli
tehty, ajatella ääneen vaimonsa kuullen.
Hän ei välittänyt siitä, oliko vaimo valmis kuuntelemaan, sillä se oli
hänestä samantekevä. Sillä kun ajatus iski hänen mieleensä, piti sen
iskeä vaimonkin mieleen. Ja hän kertoi vaimolleen aikeestaan saada
Pierre jäämään heidän luokseen kevääseen saakka.
Kreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta
huomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen
ajatuksensa koskivat lapsia.
-- Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, -- sanoi kreivitär Maria
ranskaksi osottaen pikku Natashaa. -- Te syytätte meitä naisia
epäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun
minä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja
hän oli oikeassa, -- virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.
-- Niin on, niin on!
Ja Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani
olkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.
-- Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian
paljon, -- supatti kreivitär Maria ranskaksi.
-- Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...
Tällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan
tulolta.
-- Joku on tullut.
-- Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, -- sanoi
kreivitär Maria ja poistui huoneesta.
Hänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri
huonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän
nauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Telmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan
onnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen
mahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin
ja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa
oli tanssinut tyttärineen "Daniel Cooperia".
-- Hän se on, hän se on, Nicolas, -- ilmotti kreivitär Maria muutaman
hetken kuluttua palattuaan huoneeseen. -- Kylläpä virkosi Natasha.
Olisitpa nähnyt hänen riemastuksensa ja minkä ripin Pierre heti sai
viipymisestään. Lähdetään nyt sukkelaan! Erotkaa toki, veikkoset, --
käski hän hymyillen katsoessaan pikku Natashaan, joka oli
kapristautunut kiinni isäänsä.
Nikolai läksi huoneesta tyttöä taluttaen. Kreivitär Maria jäi
huoneeseen.
"En koskaan, en koskaan olisi uskonut", supatti hän itsekseen, "että
näin onnellinen voisin olla". Hänen kasvoistaan paistoi säteilevä hymy,
mutta samalla hänen rinnastaan kohahti huokaus ja hiljaisen murheen
tumma säde nousi hänen katseensa syvyyteen. Oli, kuin olisi sen onnen
rinnalla, joka nyt täytti hänen sydämensä, ollut olemassa toinen, tässä
elämässä saavuttamaton onni, joka väkisin välkähti hänen mieleensä tänä
hetkenä.