Ainoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä
nähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää
nyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana,
mutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa
yht'äkkiä kokonaan.
Kerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut
kuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja
huolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta
voudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja
lyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui
pää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa
vaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt,
m.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin
punastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä
virkkanut mitään miehensä sanoihin.
-- Senkin hävytön roisto, -- sanoi Nikolai tulistuneena. -- Jos hän
edes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... -- Mutta mikä
sinun on, Maria? -- kysyi hän samassa.
Kreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa
kumaraan ja puristi huulensa kiinni.
-- Mikä sinun on, rakkaani?
Rumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt
koskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun
hän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.
Niin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut
hillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.
-- Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä,
Nicolas! -- ja hän peitti kasvot käsiinsä.
Nikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti
kävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta
yht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa
yhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt
hänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin.
"Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?" ajatteli Nikolai. Voimatta
ratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa
kärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen
vaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle
itselleenkin.
-- Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, -- sitä ei tule enää
koskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, -- lisäsi hän väräjävin
äänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.
Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän
tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.
-- Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? -- kysyi kreivitär
puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan
sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.
-- Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. -- Hän
tulistui taas. -- Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule
enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena,
-- sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.
Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja
työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja
käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta
sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli
pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa
vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo
tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui
viimeisen kerran.
-- Maria, varmaankin sinä halveksit minua, -- puheli Nikolai
vaimolleen, -- ja ansiosta se onkin.
-- Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi
hillitsemään itseäsi, -- vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti,
koettaen lohduttaa miestään.
Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei
pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja
tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat -- tyhmänä. Hänen
koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni
talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana,
kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti
kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli
asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia,
joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia,
kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti
päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti
arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän
alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui
varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja
synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa
työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea
kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä
enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta
sydämen elämästään.
Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut
itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan
vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt
ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi.
Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän
itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen
rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää
Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa,
vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan
katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.
Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta
vääryydestään häntä kohtaan.
-- Kuulehan, -- sanoi Natasha, -- sinähän olet lukenut paljo raamattua,
siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.
-- Mikä kohta? -- kysyi kreivitär Maria ihmetellen.
-- "Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä
otetaan sekin pois", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi,
sitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan
ja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen
toivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet,
mutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään.
Hän on _neuvoton_ niin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä
sääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin
me tuntisimme hänen sijassaan.
Ja vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat
olivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin,
kun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä,
ettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän
täydellisesti mukautui _neuvottomana_ kutsumukseensa. Tuntui
siltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän
oli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja
palveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli
aina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle
omiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla
kiitollisuudella...
Lisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen
asuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.
Ne rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin
yksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain
sisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat
maalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia
divaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat
kyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita
palvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien
sukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin
kuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät
näillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa
vuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita,
jotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä
yhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin
teetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.