Syksyllä 1813 nai Nikolai ruhtinatar Marian ja matkusti puolisonsa,
äitinsä ja Sonjan kanssa elämään Lisijagoriin.
Neljässä vuodessa maksoi hän tähdevelkansa tarvitsematta myydä vaimonsa
tilaa ja saatuaan pienen perinnön kuolleen serkkunsa jälkeen hän
suoritti Pierrenkin velan.
Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1820, oli Nikolai järjestänyt
raha-asiansa semmoiselle kannalle, että hän osti pienen tilan
Lisijagorin rinnalta ja ryhtyi keskustelemaan isänsä Otradnojen takasin
ostosta, jota hän piti sydämen asianaan.
Kun hän oli alkanut isännöidä välttämättömyyden pakosta, kiintyi hän
kohtapuoleen taloushommiin niin kovasti, että ne tulivat hänen
mielitoimekseen ja ettei hänen aikansa riittänyt paljo muuhun
mihinkään. Nikolai oli suorasukainen isäntä, hän ei pitänyt
uudistuksista, varsinkaan englantilaisista, jotka tällöin alkoivat
tulla muotiin, hän nauroi maataloutta koskeville teoretisille
teoksille, ei pitänyt siitoslaitoksista, kalliiksi nousevista
tuotteista, kallishintaisten viljalajien viljelyksestä eikä yleensä
takertunut erityisesti kehittämään mitään talouden haaraa. Hänen
silmiensä edessä oli aina kokonainen maatila eikä mikään erityinen osa
siitä. Tilan tärkeimpiä tarpeita eivät olleet typpi eikä happo, joita
on maassa ja ilmassa, eivät erityiset aurat eikä lanta, vaan se
välttämättömin työase, jonka voimalla toimivat sekä typet että hapot,
lannat ja aurat, nimittäin työmies, musikka. Kun Nikolai ryhtyi
hoitamaan maataloutta ja rupesi syventymään sen erilaisiin osiin,
kiinnitti musikka erityisesti hänen huomiotaan. Musikka ei ollut hänen
mielestään ainoastaan työase, vaan myöskin tarkotus ja tuomari. Hän
tutkiskeli alussa hyvin huolellisesti musikkojen tapoja koettaen päästä
perille siitä, mitä musikat tarkottivat, mitä pitivät kehnona, mitä
hyvänä ja kun hän käski ja komenteli, tapahtui se vain näennäisesti,
sillä oikeastaan hän oppi musikkojen menettelytapoja, kuunteli heidän
puheitaan ja arvostelujaan hyvästä ja huonosta. Ja vasta sitten kun hän
oli päässyt musikkojen tarkotuksen ja maun perille, oppinut puhumaan
heidän tavallaan ja ymmärtämään tuon puhetavan kätketyt ajatukset ja
tunsi oikein perehtyneensä musikkoihin, hän rupesi heitä rohkeasti
johtamaan eli toisin sanoen hoitamaan musikkojen suhteen juuri sitä
tehtävää, jonka täyttämistä häneltä vaadittiin. Ja Nikolain talous
tuotti mitä loistavimpia tuloksia.
Ryhtyessään hallitsemaan tilaa määräsi Nikolai ilman aikailuja ja
erehtymättä, ikään kuin hänellä olisi ollut terävänäköisyyden lahja,
voudeiksi, päällysmiehiksi ja näiden apulaisiksi juuri semmoisia
henkilöjä, joita musikat itse olisivat valinneet, jos heillä olisi
ollut valta valita eivätkä nämä hänen asettamansa päällysmiehet koskaan
vaihtuneet. Ennen kuin hän ryhtyi tutkimaan luonnon kemiallisia
ominaisuuksia ja syventymään "_debetiin ja kreditiin_" (kuten hän
leikillään sanoi), otti hän selvän talonpoikien karjan lukumäärästä,
jota hän koetti suurentaa kaikin mahdollisin keinoin. Talonpoikien
perhekuntia hän koetti pysyttää niin suurina kuin mahdollista
päästämättä niitä hajoamaan. Laiskureita, juoppoja ja kykenemättömiä
hän vainosi ankarasti ja koetti karkottaa ne muiden seasta.
Musikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti
silmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin
aikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja
kuin Nikolai.
Kartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän
sanoi näitä _syöpäläisiksi_ ja kuten kaikki puhuivat, hän laski ne
hemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun
toimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen,
varsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein
tiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä
jäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku
kartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään
epäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön
vähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät
kaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.
Hän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään
ainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään
auttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä
halusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti
tehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja
järkkymättömänä.
Usein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi:
"tästä _meidän venäläisestä kansastamme_ ei ole mihinkään" ja hän
oli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.
Mutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestään _meidän venäläistä
kansaamme_ ja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti
itselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat
hyviä tuloksia.
Kreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja
pahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään
voinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo,
erikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi
hänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan
kilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla
tai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai
viljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli
ihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta
Matvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja
ennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo
kuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään
ikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen
silmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai
miksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli
hajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja
koiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta
hykerrellen ja sanoi: "kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien
hyvyys saadaan riiheen!"
Vielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä,
joka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui
melkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai
musikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä
päästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi
hänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi
toisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma,
omituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat
vaimolle tuntemattomat lait.
Kun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen
ansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja
vastasi: "en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut
mieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua.
Minä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja
minä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin
pysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan
järjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!" puheli hän kuumaveristä
nyrkkiään puristellen. "Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä", lisäsi
hän, "sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta
kuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin
muillekaan." Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut
ajatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki,
mitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti,
naapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja
vielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä
hänestä harras muisto. "Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte
oma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen -- siin'
oli isäntä!"