Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla
kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että
"poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).
"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan", ajatteli ruhtinatar Maria
tuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin.
Muistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien
perheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta
muistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä
sitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja
meni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.
Nikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi
ainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa
ruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka
ruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre,
jonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla.
Nikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo
ja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.
Kun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan
ja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai
ei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären
terveydestä. "Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa",
puhui Nikolain katse.
-- Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita
neitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! -- sanoi Nikolai ääneen
Sonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun
ruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.
-- Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, -- sanoi Sonja tuskin
voiden salata iloaan. -- Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.
Nikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta
enää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha
kreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.
Kreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen
luonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta
samalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.
Nikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta
hänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.
-- Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, -- puheli kreivitär, -- ja
sinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille,
sillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.
-- Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.
-- Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua,
rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä
ketään.
-- En ole virkkanut ikävästäni mitään.
-- Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen
tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle
nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.
-- Ei ollenkaan, äiti kulta.
-- Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan
vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua
pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on
salaisuuksia äidiltäsi.
-- Minä lähden, jos tahdotte.
-- Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.
Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen
siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.
Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama
keskustelu.
Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton
jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun
hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.
"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka
sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä
hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina
ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden
velassa."
Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen
tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja
vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja
unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen.
Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi
hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain
kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan
ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain.
Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi
tulla levolliseksi.
Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa
lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle
ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä
näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui
luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että
Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja
hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin
tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja
viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä
tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi
Nikolai hyvästelemään.
Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti
keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös,
oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei
ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu
vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän
tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja
liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.
Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen
hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja
katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta
paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen
leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi
hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui
ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa
hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä
sanoisi.
-- Hyvästi, ruhtinatar, -- sanoi Nikolai.
Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.
-- Ah, pyydän anteeksi, -- sanoi hän ikään kuin unesta heräten. -- Joko
te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?
-- Odottakaa, minä tuon sen heti, -- sanoi m:lle Bourienne ja läksi
huoneesta.
Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.
-- Niin, ruhtinatar, -- sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen,
-- eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon
onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme
Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan
takaisin ... mutta se ei palaa.
Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun
tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain
sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista
itseään kohtaan.
-- Niin, niin, -- virkkoi ruhtinatar. -- Mutta eihän teillä ole syytä
surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne,
tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se
uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...
-- En ota vastaan kiitostanne, -- keskeytti Nikolai ruhtinattaren
nopeasti. -- Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta
tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.
Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta
ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi
ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.
-- Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, -- virkkoi
ruhtinatar. -- Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja
teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana
minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, -- virkkoi hän. Hänen
äänensä yht'äkkiä vavahti. -- En tiedä, -- jatkoi hän samassa
tyynnyttyään, -- miksi te ennen olitte toisellainen ja...
-- On tuhansia syitä _miksi_ olin (tämän sanan hän lausui
erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, -- sanoi hän hiljaa. --
Toisinaan on raskas olla.
"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian
sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää,
avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen
arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän",
ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen
rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja
muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen
suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn
hänen kylmyyteensä.
-- Miksi, kreivi, miksi? -- virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja
huomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. -- Sanokaa minulle, miksi.
Teidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa
teidän _miksi_. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa
se teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen
ystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja
kurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea
maailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi,
hyvästi. -- Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.
-- Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! -- huudahti Nikolai haluten
pysähdyttää hänet. -- Ruhtinatar!
Ruhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti
toistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui
yht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. -- -- --