V.

Natasha meni 1813 naimisiin Besuhovin kanssa, ja hänen häänsä olivat

viimeinen iloinen tapaus vanhassa Rostovien perheessä. Samana vuonna

kuoli kreivi Ilja Andrejevitsh ja, kuten tavallista, perhe hajosi hänen

kuolemansa jälkeen.

Äskeisen vuoden tapahtumat: Moskovan palo, pako sieltä, ruhtinas

Andrein kuolema ja Natashan epätoivon tuska, Petjan kuolema ja

kreivittären suru olivat osuneet kuin isku toisensa perästä vanhan

kreivin päähän. Hän ei näyttänyt käsittävän eikä tuntenut jaksavansa

käsittää kaikkien näiden tapausten merkitystä ja henkisesti hän

ikäänkuin taivutti vanhan päänsä odottamaan uusia iskuja, jotka

olisivat tehneet hänestä lopun. Hän näytti vuoroin säikähtyneeltä ja

hervonneelta, vuoroin luonnottoman virkeältä ja yritteliäältä.

Natashan häiden käytännöllinen puoli valtasi hänet vähäksi aikaa

kokonaan. Hän tilasi päivällisiä ja illallisia ja tahtoi kaikesta

päättäen näyttää iloiselta, mutta hänen ilonsa ei tarttunut muihin,

kuten ennen, vaan se päinvastoin herätti säälittelyä niissä, jotka

hänet tunsivat ja rakastivat häntä.

Kun Pierre matkusti puolisoineen pois, kävi vanha kreivi hiljaiseksi ja

rupesi valittamaan apeaa mieltään. Muutaman päivän kuluttua hän

sairastui ja kääntyi vuoteelle. Lääkärien vakuutuksista huolimatta

käsitti hän sairautensa ensi päivästä pitäen, ettei hän enää vuoteelta

nouse. Kreivitär istui riisuutumatta kaksi viikkoa nojatuolissa hänen

päänpohjissaan. Joka kerta kun kreivitär antoi miehelleen lääkettä,

suuteli tämä nyyhkyttäen ja mitään virkkamatta hänen kättään.

Viimeisenä päivänä pyysi hän ääneen itkien anteeksi vaimoltaan ja

poissaolevalta pojaltaan omaisuutensa hävittämistä, joka oli suurin

paha, minkä hän tunsi tehneensä. Saatuaan ripin ja viimeisen voitelun

hän erosi hiljaa elämästä ja seuraavana päivänä oli Rostovilaisten

vuokra-asunto täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet osottamaan

viimeistä palvelustaan vainajalle. Kaikki nämä tuttavat, jotka olivat

monen monta kertaa olleet hänen pidoissaan ja tansseissaan ja jotka

olivat monen monta kertaa tehneet hänestä pilaa, sanoivat nyt kukin

samallaisin heltynein ja katuvin mielin ikäänkuin puolustaakseen

itseään jonkun edessä: "niin, olkoonpa miten tahansa, mutta hyvä

mies hän oli, semmoisia ei enää tapaa... Vaan kelläpä ei olisi

heikkouksiaan."

Juuri siihen aikaan, kun kreivin asiat olivat joutuneet niin

hunningolle, että oli mahdoton kuvitella, miten käy, jos vuosikaan

vielä kuluu, kuoli hän odottamatta.

Nikolai oli Venäjän joukkojen mukana Parisissa, silloin kun hän sai

tiedon isänsä kuolemasta. Hän pyysi heti eroa virastaan, mutta

malttamatta odottaa sitä hän otti virkavapautta ja matkusti Moskovaan.

Raha-asioiden tila selveni kuukauden perästä kreivin kuolemasta

täydellisesti ja kaikki hämmästyivät niiden monien monituisten pienten

velkojen ääretöntä paljoutta, joita ei kukaan luullut olevankaan.

Velkoja oli kaksi vertaa enemmän kuin omaisuutta.

Nikolain omaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltäytymään perinnöstä.

Mutta Nikolain mielestä tuntui tämä kieltäytyminen isän rakkaan muiston

solvaukselta ja sen vuoksi hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan,

vaan otti perinnön vastaan velanmaksuvelvollisuuksineen. Velkojat,

jotka olivat olleet vaiti vuosikausia siitä syystä, että heitä oli

kreivin eläessä pidättänyt se epämääräinen, mutta voimakas vaikutus,

jonka heihin oli tehnyt kreivin hillitön hyväntahtoisuus, panivat

yht'äkkiä saatavansa hakuun. Syntyi, kuten tavallista, kiista siitä,

ken ensin saa omansa ja ne samat henkilöt, jotka, niinkuin Mitenka

y.m., olivat saaneet lahjavekseleitä, esiintyivät nyt kaikista

kiivaimpina velkojina. Nikolaille ei annettu aikaa, ei lepoa ja nekin,

jotka ennen näyttivät säälitelleen ukkoa, joka oli syynä heidän

tappioihinsa (jos ollenkaan oli tappioita), hyökkäsivät nyt säälittä

aivan syyttömän nuoren perijän kimppuun, joka vapaaehtoisesti oli

ottanut maksaakseen velat.

Ei yksikään Nikolain otaksumista keinoista onnistunut, omaisuus meni

vasarakaupalla puolesta hinnasta ja toinen puoli velasta jäi vielä

maksamatta. Nikolai otti lankonsa tarjoomat 30,000 ruplaa niiden

velkojen maksamiseksi, joita hän piti varsinaisina rahavelkoina. Ja

jottei hän olisi joutunut maksamatta jääneiden velkojen tähden

istumaan, kuten velkamiehet uhkailivat, ryhtyi hän uudestaan

palvelukseen.

Armeijassa oli Nikolai tosin ensi sijalla päästä rykmentin päälliköksi,

mutta sinne ei hän voinut lähteä siksi, että äiti piti hänestä kiinni

kuin hukkuva viimeisestä pelastuskeinosta. Tämän vuoksi otti hän

Moskovassa erään siviiliviran, niin vastenmielistä kuin hänestä olikin

jäädä Moskovaan entisten tuttujensa pariin ja ryhtyä siviilivirkaan.

Hän riisui rakkaan sotilaspukunsa ja muutti äitinsä ja Sonjan kanssa

pieneen asuntoon Siftsevi Vraschskiin.

Natasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät

tunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli

lainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa.

Ja Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli

hänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi

elätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat

köyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä

ylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati

myötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen

luokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä

pojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan

Natashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt,

miten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.

Sonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen,

kärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita

salaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat.

Nikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle

kaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan

kärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla

Sonjasta.

Hän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian

täydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli

kaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä,

joka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni

niistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut

hänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki

se, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä

uudistuisi enää koskaan.

Nikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään

palkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen

tuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt

enää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota

hänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen.

Toinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei

juolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä

pannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi

synkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti

karttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat

apua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut

mielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin

levitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli

piipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti

tahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi

jaksavansa kestää asemansa vaikeudet.