Kansojen liike alkaa asettua äyräittensä rajoihin. Suuren liikkeen
vaahtopäät hyrskyt ovat vaimenneet, meren asettuneella ulapalla käy
väreiden läikyntä, joilla diplomaatit liikkuvat ja luulottelevat, että
he juuri saavat aikaan ulapan tyventymisen.
Mutta tyyntynyt meren ulappa kuohahtaa yht'äkkiä uudelleen.
Diplomaateista tuntuu, että he ja heidän eripuraisuutensa ovat syynä
tähän uuteen voimain nousuun, he odottavat sotaa hallitsijoidensa
kesken; asema näyttää heistä ratkaisemattomalta. Mutta hyökyaalto,
jonka nousun he tuntevat, ei vyörykään sieltä, mistä he odottavat.
Nousee sama aalto ja saman liikkeen lähtökohdasta -- Parisista.
Tapahtuu lännestä käyvän liikkeen viimeinen läikähdys, läikähdys, jonka
on ratkaistava ratkaisemattomilta tuntuneet diplomaattiset vaikeudet ja
tehtävä loppu tämän aikakauden sotaisesta liikkeestä.
Mies, joka hävitti Ranskan, saapuu tähän maahan yksinään, salaliitotta
ja sotamiehittä. Kuka tahansa, joka miehen nimeä kantaa, voisi siepata
hänet, mutta kumman sattuman kautta ei kukaan ota häntä kiinni, vaan
päinvastoin kaikki riemuitsevat saman miehen tulosta, jota edellisenä
päivänä kirottiin ja jota kuukauden perästä tultaisiin kiroamaan.
Tätä miestä vielä tarvittiin toteuttamaan viimeinen yhteisteko.
Teko on tehty.
Viimeinen osa on loppuun näytelty. Näyttelijä on saanut käskyn
riisuutua ja pestä kasvoiltaan naamioituksen, sillä häntä ei enää
tarvita.
Ja sitte kuluu muutamia vuosia siten, että tuo mies yksinäisyytensä
parissa saarellaan näyttelee omalle itselleen viheliäistä ilveilyä,
juonii ja valehtelee puolustellen tekojaan, kun puolustus jo on
tarpeeton, ja hän näyttää koko maailmalle, mitä on ollut se, jota
ihmiset ovat pitäneet voimana, vaikka häntä johti näkymätön käsi.
Näytelmän järjestäjä, päätettyään draaman ja riisuttuaan näyttelijän,
näyttää hänet meille.
-- Katsokaa, mitä olette uskoneet! Tässä hän on! Näettekö nyt, ettei
hän liikuttanut teitä, vaan Minä?
Mutta liikkeen mahdin sokaisemat ihmiset eivät pitkään aikaan
käsittäneet tätä.
Vielä suurempi johdonmukaisuus ja välttämättömyys kuvastuu Aleksanteri
I elämässä, miehen, joka seisoi idästä länteen käyvän liikkeen
etunenässä.
Mitä vaadittiin siltä mieheltä, jonka muita korkeampana oli astuttava
tämän liikkeen johtoon?
Vaadittiin oikeuden tuntoa, osanottoa Europan asioihin, tunnetta, jota
eivät päässeet samentamaan pikku pyyteet; vaadittiin siveellistä
suuremmuutta tovereihin, sen ajan hallitsijoihin, verraten; vaadittiin
lempeätä ja tempaavaa luonnetta; vaadittiin mieskohtaista loukkauksen
tunnetta Napoleonia kohtaan. Kaikki tämä on Aleksanteri I, kaiken tämän
ovat luoneet niin sanotut _satunnaisuudet_ kaikelta hänen
edelliseltä elämänkaudeltaan: kasvatus, vapaamieliset aatteet,
läheisimmät neuvonantajat, Austerlitz, Tilsit, Erfurt.
Kansansodan kestäessä on tämä henkilö toimeton, sillä häntä ei tarvita.
Mutta niin pian kun ilmenee Europan yleisen sodan välttämättömyys,
ilmestyy tämä henkilö paikalleen, yhdistää Europan kansat ja vie heidät
päämäärän perille.
Päämäärä on saavutettu. Viimeisen sodan jälkeen 1815 on Aleksanteri
inhimillisen vallan korkeimmalla kukkulalla. Miten hän käyttää tätä
valtaa?
Aleksanteri I on Europan rauhan rakentaja, mies, joka nuoruusvuosistaan
saakka pyrki ainoastaan luomaan kansojensa onnea ja joka ensimäisenä
kylvi isänmaassaan vapaamielisiä aatteita; nyt, kun hänen käsissään
näyttää olevan suurin valta ja tämän kautta mahdollisuus nostaa
kansansa onneen, sillä aikaa kun Napoleon maanpaossa sommittelee
lapsellisia ja petollisia suunnitelmia siitä, miten hän tekisi
ihmiskunnan onnelliseksi, jos pääsisi valtaan.
Aleksanteri I, joka on täyttänyt kutsumuksensa ja joka aavistaa Jumalan
käden käyvän kiinni hänen kohtaloihinsa, tuntee yht'äkkiä tuon luullun
vallan mitättömyyden, hylkää sen, luovuttaa sen halveksimiensa ja
halveksittujen miesten käsiin ja sanoo vain:
-- Ei meille, ei meille, vaan Sinun Nimellesi! Minäkin olen ihminen
niin kuin te, antakaa minun elää ihmisenä ja ajatella sieluani ja
Jumalaa.
* * * * *
Samoin kuin aurinko ja jokainen eetteri-atoomi on itsessään täydellinen
pallo ja samalla ihmiselle käsittämättömän äärettömän kokonaisuuden
atoomi, niin kantaa kukin henkilökin itsessään tarkotuksia, kantaa
niitä palvellakseen ihmiselle käsittämättömiä yhteisiä tarkotuksia.
Kukassa istunut mehiläinen pistää lasta. Lapsi rupeaa pelkäämään
mehiläisiä ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on ihmisten
pistäminen. Runoilija ihastelee mehiläistä, joka työntäytyy kukan
kehään, ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on imeä itseensä kukan
tuoksua. Mehiläishoitaja, joka huomaa, että mehiläinen kokoaa kukkien
siitepölyä ja kulettaa sitä pesäänsä, sanoo, että mehiläisen
tarkotuksena on meden kokoaminen. Toinen mehiläishoitaja, joka on
tarkemmin tutkinut mehiläisten elämää, sanoo, että mehiläinen kokoaa
siitepölyä nuorten mehiläisten ruokkimista ja emon kasvattamista varten
ja että sen tarkotuksena on suvun jatkaminen. Kasvien tutkija huomaa,
että mehiläinen, istuutuessaan kaksikotisen kukan siitepölyä mukanaan
emille, hedelmöittää ne, ja siitä syystä pitää hän tätä mehiläisen
tarkotuksena. Joku muu, joka on tarkastanut kasvien vaellusta, päättää,
että mehiläinen edistää tätä vaellusta ja tämä havaintojen tekijä
sanoo, että se on mehiläisen tarkotuksena. Mutta mehiläisen lopullista
tarkotusta ei paljasta yksi enemmän kuin toinen eikä kolmaskaan
tarkotus, joita ihmisjärki kykenee selittämään. Kuta syvemmälle
ihmisjärki tunkeutuu näitä tarkotuksia selittäessään, sen selvemmäksi
käy hänelle mahdottomuus päästä lopullisen tarkotuksen perille.
Ihminen ei kykene havaitsemaan mehiläisen elämän eikä muiden
elämänilmiöiden välistä vastaavaisuutta. Sama on historiallisten
henkilöiden ja kansojen laita.