Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän
oli ollut kihloissa Helenan kanssa.
Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka
hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä,
vaan miksi, miksi sanoin silloin _je vous aime_?"[129] Nyt
sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat
sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia
eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei
ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin,
mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä
olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian
ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin
vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän
tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen
kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."
Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt
minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin
uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen
jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.
Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus,
jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei
ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen
mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan
rakkaudesta.
Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat
yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki
ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan
muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa
sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti
ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja
hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet
käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta
sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että
kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei
ansaitse huomiota.
Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai
sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui
siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot
hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia
huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin
ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean
tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät
näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen
voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että
kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla
vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli
hyvää ja rakkauden arvoista.
Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan
ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea,
jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut
hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä
säälittävältä ukkopahalta.
Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne
käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä
ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei
ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään
ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa,
turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka
aina osottautui oikeaksi.
"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre,
"mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin
silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin
elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."
Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen,
semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi,
voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui
rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja
syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.