Pierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa
vuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä
olkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.
Hän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin
tuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti
tästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi
aamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.
"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen
pitää siis niin olla", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi
nukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja
epäröimistä.
"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa,
täytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi",
ajatteli hän.
Pierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain
lähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh
kysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.
"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?" nousi
itsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. "Tosiaankin, kauan aikaa ennen
kuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä", muisti hän. "Niin,
miks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja
muistaa kaikki!" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin.
"Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!"
-- No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? --
kysyi Pierre.
-- Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen
kreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään
aikananne ole pahaa puhetta ollut.
-- Entä lapsesi?
-- Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen
turvissa kelpaa asua.
-- Vaanpa minun perillisteni? -- sanoi Pierre. -- Jos yht'äkkiä
menenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, -- lisäsi hän
tahtomattaan hymähtäen.
-- Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.
"Noin helppona hän pitää asiaa", ajatteli Pierre. "Hän ei tiedä, miten
pelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian
myöhäistä... Kauheata!"
-- Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? -- kysyi
Saveljitsh.
-- En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että
juoksutan sinua, -- sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät
kasvot hän ajatteli: "miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla
nyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on
ratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei
ole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta
ajattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran", ajatteli Pierre.
Aamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen
käynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen
Natasha Rostovan.
Ruhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna
Semjonovankaan tapaamista.
-- Tunnetteko hänet? -- kysyi Pierre.
-- Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, -- vastasi hän. -- Kerrotaan, että
hän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä
Rostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.
-- Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?
-- Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.
"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään", ajatteli Pierre,
"parasta on olla jatkamatta."
Ruhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.
"Miten hyviä he ovat kaikki", ajatteli Pierre, "kun he pitävät minusta
näin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään.
Ihmeellistä."
Samana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään
valtuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen
säilöstä jaettiin omistajilleen.
"Ja hänkin", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin,
"kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies! _Nyt_ askaroi hän näin
vähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja
etuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi
etuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki
muutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja
hyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun."
Pierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.
Ajaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili
Pierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita
muureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia,
ulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden
korttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka
salvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat
Pierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan:
"ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!"
Kun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä
epäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut
Natashan ja puhellut hänen kanssaan. "Ehkä kaikki onkin ollut
mielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään." Mutta tuskin oli hän
ehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi
katoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan
läsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja
kammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen
ihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut
semmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet
silmänräpäyksessä.
Nyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut
melkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena.
Natashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan
leikki leveä, kummallisen veikeä ilme.
Päivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta
kun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.
Seuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän
luokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin
mielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki
harrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan
suussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta
toiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana
istumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat
vilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre
näki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava
olla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta
ylös eikä lähteä.
Kun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän
ensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.
-- Te siis matkustatte huomenna Pietariin? -- kysyi hän.
-- En, en matkusta, -- vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin
pahastuen. -- Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn
kuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, -- sanoi hän
seisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.
Natasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi
huoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan
katseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen
näytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti
ikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.
Kun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä
kiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian
viereen.
-- Minulla olisi teille jotain sanomista, -- sanoi hän vastaten
ruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. -- Ruhtinatar,
auttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar,
ystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten
ansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta
minä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi
olla...
Hän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.
-- Kuulkaahan nyt, -- jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan
tajuttavasti. -- En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta
minä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja
rakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni
mitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin
siitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi
luisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa.
Sanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! -- sanoi hän hieman
vaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei
vastannut.
-- Olen ajatellut teidän sanojanne, -- vastasi ruhtinatar Maria. --
Kuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen
hänelle nyt...
Ruhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen
hänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli
nähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta,
ettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi
tunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä
odottikin.
-- Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, -- sanoi ruhtinatar Maria.
-- Mutta mitä minun on tehtävä?
-- Jättäkää se minun huolekseni, -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Minä
tiedän...
Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.
-- Mitä, mitä? ... -- kysyi Pierre.
-- Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, -- oikaisi
ruhtinatar Maria.
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja
tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. -- Mistä te sen
päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!
-- Luulen kyllä, -- vastasi ruhtinatar hymyillen. -- Kirjottakaa hänen
vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen
kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen
sydämessäni, että siitä tulee tosi.
-- Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on
mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! -- hoki Pierre
suudellen ruhtinatar Marian käsiä.
-- Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne,
-- sanoi ruhtinatar.
-- Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko
huomenna uudestaan käydä teillä?
Seuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut
tänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan
katsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha
haipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava
tunne. "Tottako? Ei, mahdotonta", ajatteli Pierre jokaisen Natashan
katseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä
huumaavalla onnella.
Kun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon,
laihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.
"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen
sulon minulle tuntematon koko pyhättö -- kaikki tulevat olemaan
ikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen
itselleni? Ei, se on mahdotonta!"...
-- Hyvästi, kreivi, -- sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. --
Odotan teitä kiihkein mielin, -- lisäsi hän kuiskaten.
Ja nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä
seurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien,
toivojen ja ihanien unelmien lähteenä. "'Odotan teitä kiihkein mielin',
sanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että
olen näin onnellinen?" hoki Pierre.