Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli
sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin
saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti
heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle
itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.
Kasvot, käynti, katse, ääni -- kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut.
Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli
pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen
oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei
hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan
entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän
puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan
jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja
hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.
Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar
Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn,
katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun
veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar
Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli
Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä
pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan
niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että
ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta
moittia Natashaa edes sydämessään.
Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa
valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli
astunut surun sijaan.
Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi
huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.
-- Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? -- kyseli Natasha.
Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla
liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.
-- Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot
minulle.
Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se
katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä
tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi
hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.
"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.
Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin
kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli
Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.
-- Pietariin! -- toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.
Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin,
oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.
-- Maria, -- sanoi hän, -- opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En
tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...
-- Rakastatko häntä?
-- Rakastan, -- kuiskasi Natasha.
-- Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, -- sanoi ruhtinatar
Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan
ilomielisyyden.
-- Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee
hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.
-- Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme
sinusta.
He olivat hetken vaiti.
-- Mutta miksi hän menee Pietariin? -- kysyi Natasha yht'äkkiä ja
samassa vastasi itse: -- ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria?
Niin se on...