SVIII.

Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken

kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen.

Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut

entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat

kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti

seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun

jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli

vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki

puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät

tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja

ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät

aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän

tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa

iloa.

-- Haluatteko viinaa, kreivi? -- kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat

haihduttivat samassa entisyyden varjon. -- Kertokaapas jotain

itsestänne, -- lisäsi ruhtinatar Maria, -- teistä kerrotaan aivan

uskomattomia juttuja.

-- Niin on, -- vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla,

joka nyt oli tullut hänen tavakseen. -- Minulle itsellenikin kerrotaan

minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan.

Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle

koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua.

Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa.

Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi

henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan

kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.

Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.

-- Me olemme kuulleet, -- keskeytti hänet ruhtinatar Maria, -- että

Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se

totta?

-- Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, -- vastasi Pierre.

Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat

huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa

kolminkertaisesti.

-- Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... --

alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä

keskustelun aihe oli liian itsekäs.

-- Rakennutatteko te?

-- Saveljitsh on sitä mieltä.

-- Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa

ollessanne? -- kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa

huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen

vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.

-- En, -- vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä

tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen

vapaudesta. -- Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten

kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita,

-- sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla

uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. -- Kun

kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun

toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin

verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä,

ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, -- lopetti

hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.

-- No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, --

huomautti ruhtinatar Maria.

Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla

katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan,

olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten

Pierrestä näytti.

-- Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan,

kuten kerrotaan? -- kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre rupesi nauramaan.

-- En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että

vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole

häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa

kehnommassa seurassa.

Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta

vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.

-- Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia?

-- kysyi Natasha hieman hymyillen. -- Minä oivalsin sen silloin, kun me

tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?

Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen

viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta

vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.

Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt

arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan

niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän

huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä

mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja

syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi

pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki

kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää

käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen

mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan

sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei

ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet

kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi

hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi.

Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi,

vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut

sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden

puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:

-- Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun

nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä

ja raastettiin korvarenkaat... -- Pierre punastui ja hämmentyi. --

Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät

rosvonneet, minut myöskin.

-- Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti

jonkun... -- sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, -- hyvän

työn.

Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän

kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi

jättänyt mitään kertomatta.

Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä

kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.

-- Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä

tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä

kirjottua.

-- Kertokaa, kertokaa -- pyysi Natasha. -- Missä hän nyt on?

-- Hänet surmattiin melkein minun nähteni.

Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista,

Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.

Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt.

Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän

oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi

hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä

kuunnellessaan, mutta ei _viisaat_ naiset, jotka kuunnellessaan

koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen

tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi

muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille

omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, -- ei, vaan hän

tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista,

joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain

miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei

jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse,

kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei

vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen

sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli

tapahtunut.

Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen

mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen

huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa

toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli

syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3

yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa

kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.

Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin

silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä

vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta.

Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin

katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa

keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti.

Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.

-- Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, -- sanoi Pierre, -- mutta

jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua

siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki

kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen

liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta

tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä

alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden

helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, --

lopetti Pierre Natashaan kääntyen.

-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun,

-- minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.

Pierre katsahti häneen tutkivasti.

-- Niin juuri, en mitään muuta! -- vakuutti Natasha.

-- Mahdotonta, mahdotonta! -- huudahti Pierre. -- Onko se minun syyni,

että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.

Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.

-- Mikä sinun on, Natasha? -- kysyi ruhtinatar Maria.

-- Ei mikään, ei mikään. -- Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. --

Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.

Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.

* * * * *

Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten

tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar

Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut

hänestä mitään.

-- No, hyvää yötä, Maria, -- sanoi Natasha. -- Tiedätkö, että minä

pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista)

puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän

muistostamme.

Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän

Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen

kanssaan.

-- Kuinka voisi unohtaa? -- sanoi hän.

-- Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin

hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, -- sanoi

Natasha. -- Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi

kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? -- kysyi hän

yht'äkkiä punastuen.

-- Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, -- vastasi

ruhtinatar Maria.

-- Tiedättekö, Maria, -- sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy,

jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. -- Hän on

muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin

olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta

tullut. Eikö totta?

-- Niin, -- vastasi ruhtinatar Maria. -- Hän on paljon muuttunut

edukseen.

-- Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa

ennen saunasta tultuaan...

-- Minä ymmärrän, ettei _hän_ (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään

niinkuin häntä, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan

ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee.

Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?

-- Ei ole, mutta erinomainen mies.

-- No, hyvää yötä, -- sanoi Natasha.

Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.