-- Hän vierailee minun luonani, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kreivi ja
kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin
surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin
apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.
-- Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, -- sanoi Pierre
Natashaan kääntyen. -- Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä,
jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!
Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat
vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.
-- Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? --
virkkoi Pierre. -- Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen,
elämänhaluisen pojan?
-- Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... -- sanoi ruhtinatar
Maria.
-- Niin on. Se on totinen tosi, -- keskeytti Pierre yht'äkkiä.
-- Miksi? -- kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.
-- Miksikö? -- toisti ruhtinatar Maria. -- Jo ajatuskin siitä, mikä
meitä odottaa...
Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan
katsahti taas kysyvästi Pierreen.
-- Ja siksi, -- jatkoi Pierre, -- että vain se ihminen, joka uskoo
Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen
ja ... teidän surunne on.
Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa.
Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta
ystävänsä viimeisistä hetkistä.
Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi
kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen
sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä
kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili
hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan.
Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka
miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli
itseään Natashan kannalta.
Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä
tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset,
vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat
ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän
oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.
-- Vai niin, vai niin... -- puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan
lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. --
Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan
yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut
pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli
ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? -- puheli
Pierre. -- Mikä onni, että te tapasitte toisenne, -- sanoi hän
yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.
Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi
katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.
-- Niin, se oli onni, -- sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, --
minulle ainakin se oli onni. -- Hän oli tuokioisen vaiti. -- Ja hän ...
hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen
luokseen...
Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja
pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti
kertoa.
-- Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut
kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän
matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella,
minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja
olla hänen kanssaan, -- kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.
Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan
kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt
kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.
Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan
kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei
Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha
kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka
Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.
Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui
Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan
rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.
Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön
Natashalle.
Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä
seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa
loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.
Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla
sanomaan hyvää yötä.
-- Ja siinä kaikki, kaikki... -- päätti Natasha kertomuksensa.
Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi
melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa
olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta
puoleksi sydämen tuskasta.
Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui,
että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.
Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle
veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.
Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren
äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän
suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan
nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar
Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.
-- Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin
mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme
kohta.
Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:
-- Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.