Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen
palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja
eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän
perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää
hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren
tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä
hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla
kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli
hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin
hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin,
kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin
lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili
vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.
Hän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha
muistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän
vain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa
vapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta,
jonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita
itsensä.
Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla
Drubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas
Andrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet
Pierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä
entistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar
Maria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan
Vosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.
Matkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas
Andreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja
varsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.
"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli?
Eikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?"
ajatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän
alkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat
kovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se
rakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli
elänyt ja kumpikin kuollut.
Kun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä
vakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin
hävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä
vastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät
sanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon
entinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli
suvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.
-- Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, -- virkkoi Pierre.
-- Kuten käskette, -- vastasi palvelija, -- suvaitkaa astua
muotokuvahuoneeseen.
Muutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja
Dessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että
ruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että
Pierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen
luokseen hänen huoneisiinsa.
Matalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar
Maria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti,
että ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja
minkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. "Se on
joku seuranainen", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.
Ruhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
-- Niin, -- virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja,
sen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, -- tällä tavalla me
nyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, --
lisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti,
että Pierre tuokioksi joutui hämilleen.
-- Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille
ainoa ilosanoma pitkästä aikaa.
Ruhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin
seuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti
hänet.
-- Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, -- sanoi
Pierre. -- Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin
muilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli
joutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!
Pierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen
kasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu
häneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu
keskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli
rakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään
häiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.
Mutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät
ruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa
lennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän
sanoi:
-- Ettekö te tosiaan tunne?
Pierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin
kasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista
tarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten
unohdettua ja enemmän kuin hellää.
"Ei, se on mahdotonta", ajatteli Pierre. "Nuo kasvot ovat ankarat,
laihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä
varjo hänestä." Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: "Natasha". Ja
noille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi
ja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta
tuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus,
jota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti
hänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää
epäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.
Ensi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle
että ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden,
josta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi
hänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän,
vaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin,
selvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa
hänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa
Natashaa.
"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre.
Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar
Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus
yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui
sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.
Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään
aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa
siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana,
jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli
laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä
tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä
Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä,
joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut
Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn
varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen
kysyvät silmät.
Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä
tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.