Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden
oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin
ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen
ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen
tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä
oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa
tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen
perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti
hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin,
mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava
hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän
kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja
kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut
hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset
tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy
hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto
ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin
hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.
Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän
muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi
kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle
salaisimmatkin ajatuksensa.
Ruhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli
tuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä
pitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt
kiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta
Oreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle,
että hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan
hoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren
suosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti
tutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren
katseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi
Pierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta
kuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin
tunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa
sisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin
kiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä
puolia.
Ovelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua
ruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman
nuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä
kohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen
kummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä
kiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä
tunteita.
-- Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien
ihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, -- puheli
ruhtinatar itselleen.
Pierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen
palvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut
paljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja
toivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja
vaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre
rupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin
huomauttaen haluavansa tarinoida.
-- No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää
itsellenne? -- kyseli hän.
Ja Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän
seisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan
toisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen
mielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen
ja hyvä.
Lääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa
perusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen
jokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä
Pierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan
sairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.
-- Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä
meidän maalaisemme, -- ajatteli hän.
Orelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi
lääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.
Tämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli
ja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan
sekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.
-- Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, -- virkkoi
hän Pierrelle, -- _c'est un sacrilège que de faire la guerre à un
peuple comme le votre_.[127] Te, jotka olette niin paljon saaneet
kärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.
Ja Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten,
että hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja
ihaili niitä.
Orelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha
tuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt
hänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon
kanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän
kaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.
Vaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä
ystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen
olevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä
ystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat
toisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa
hyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan
säätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin
hänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen
huomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja
vaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään
arvosteli Pierreä.
-- _Vous vous encroutez, mon cher_,[128] -- sanoi hän Pierrelle.
Tästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa
hauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre
nyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä
kummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta
tuonnottain ollut samanlainen.
Villarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa
tilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat
kaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne
tarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa
olivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja
vapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen
katsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä
kummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän
pilkallisessa hymyssä.
Pierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin
niihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi
piirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti
jokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita
oman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä
vakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen
omituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti
nyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan.
Eroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän
elämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain
pilkallista, suopeaa hymyä.
Pierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään
muutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita
hänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen
saaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. "Antaako vai ei?" oli hän
ennen kysellyt itseltään, "Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta
toisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä
kumpikin on petturi?" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt
koskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli
mitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen,
joka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi
yhtä, toinen toista.
Nyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt
ollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt
tuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti
joka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.
Hän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi
varmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi
tuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä.
Tämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja
pyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle
4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre
kieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja
yksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli
käynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla
kun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista
lähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri
ottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun
tarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan
käytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa
velkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa
korjauttamisesta.
Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa
hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan
tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan
noin kahden miljoonan ruplan vahingon.
Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja
hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta
kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja
jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä
olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000
ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.
-- Niin, niin, se on totta, -- sanoi Pierre iloisesti hymyillen. -- En
tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä
rikkaammaksi.
Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan
tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen
korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta.
Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta
muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären
veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka
alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on
matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava
sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta
toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka
tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä,
tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.
Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.
Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää,
mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi
satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi.
Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika
lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat
hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset
Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta
Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä
Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien
voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät
pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista
kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen
yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli
helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään),
kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.