Samoin kuin ihmiset yleensä, tunsi Pierrekin vankeusajan vaivojen ja
puutteiden taakan painon vasta sitten, kun nuo vaivat ja puutteet
olivat päättyneet. Vankeudesta päästyään matkusti hän Oreliin, jossa
hän sairastui kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ollessaan juuri
lähdössä Kijeviin, sappikuumeeseen, kuten lääkärit sanoivat. Hän virui
vuoteessa kolme kuukautta. Vaikka lääkärit hoitivatkin häntä, iskivät
suonta ja juottivat lääkkeitä, parani hän kuitenkin.
Ei mikään siitä, mitä Pierrelle oli tapahtunut hänen vapauttamisensa
ja sairastumisensa välisenä aikana, ollut tehnyt häneen juuri
minkäänlaista vaikutusta. Hän muisti ainoastaan harmaan, synkän sään,
joka oli ollut vuoroin sateista, vuoroin lumista, sisäisen ruumiillisen
kivun ja jalkojen ja kylen pakotuksen, hän muisti ihmisten
kärsimyksistä ja onnettomuuksista saamansa yleisen vaikutuksen, muisti
upseerien ja kenraalien uteliaat kysymykset, jotka olivat häntä
vaivanneet, muisti, kuinka hän oli saanut puuhata etsiessään hevosia ja
ajoneuvoja ja varsinkin kuinka kykenemätön hän oli silloin ollut
ajattelemaan ja tuntemaan mitään. Sinä päivänä, jolloin hänet oli
vapautettu, oli hän nähnyt Petja Rostovin ruumiin. Samana päivänä hän
oli saanut tietää, että ruhtinas Andrei oli ollut elossa toista
kuukautta Borodinon taistelun jälkeen ja vasta äskettäin kuollut
Jaroslavlissa Rostovilaisilla. Denisof, joka oli Pierrelle kertonut
tämän uutisen, oli samana päivänä maininnut muun puheen ohessa myöskin
Helenan kuolemasta luullen, että Pierre oli asian tiennyt jo aikoja
sitte. Kaikki tämä tuntui Pierrestä silloin ainoastaan kummalliselta,
sillä hän tunsi, ettei hän jaksanut käsittää kaikkien näiden uutisten
merkitystä. Hänen huolenaan oli silloin ollut ainoastaan päästä
kiiruimman kaupalla lähtemään niiltä tienoin, joissa ihmiset surmasivat
toisiaan, johonkuhun rauhalliseen turvapaikkaan kokoamaan ajatuksiaan,
lepäämään ja punnitsemaan kaikkea sitä kummallista ja uutta, jonka hän
tällä välin oli saanut tietää. Mutta heti Oreliin saavuttuaan kääntyi
hän sairaaksi. Sairaudestaan kostuttuaan näki Pierre luonaan kaksi
palvelijaansa, jotka olivat saapuneet Moskovasta, Terentin ja Vasjkan,
sekä sitä paitsi vanhimman ruhtinattaren, joka oli asunut Pierren
maatilalla Jeletsissä ja joka, saatuaan kuulla hänen vapauttamisestaan
ja sairastumisestaan, oli tullut häntä hoitamaan. Parantumisensa aikana
pääsi Pierre ainoastaan vähitellen irtautumaan äskeisten kuukausien
painostuksesta ja vain vähitellen tottui hän siihen, ettei kukaan aja
häntä huomenna mihinkään, ettei kukaan valtaa hänen lämmintä vuodettaan
ja että hän aivan varmaan saa päivällistä, teetä ja illallista. Mutta
nukkuessaan uneksi hän vielä kauan aikaa olevansa vankeudessa. Yhtä
hitaasti pääsi hän käsittämään ne uutiset, jotka hän sai tietää
vankeudesta päästyään: ruhtinas Andrein ja vaimonsa kuoleman sekä
ranskalaisten perikadon.
Sen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on
ihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran
ensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen
sydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että
tätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista,
ympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli
yksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa.
Kukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä
minnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen
mieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska
tätäkään ei enää ollut.
-- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! -- sanoi hän itselleen, kun
hänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi
tuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen
vuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä
ranskalaisia. -- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!
Ja vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: "mutta miten sitte käy,
mitä nyt rupean tekemään?" Ja samassa hän vastasi: "en mitään, tahdon
vain elää. Ah, kuinka mainiota!"
Elämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista
tuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut
kadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei
sitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän
olemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden
vapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.
Hänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko -- ei
minkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko
elävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa
niistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä
päämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä
kirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä
mietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle
sanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa
selvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi
ja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman
Rakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on
ponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt
etsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas,
yli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan
eteensä.
Aikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta
ja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi
sitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt
pelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli
varustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä
kaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden
hämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä,
ettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle
Europan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus.
Nyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä
kaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta
hän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt
ihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti
vaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän
ulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja
onnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa
musertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä
nyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa
Jumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen
päästä.