Seuraavana päivänä antoi Kutusof päivälliset ja tanssiaiset, joita
hallitsija kunnioitti läsnäolollaan. Vaikka sotamarsalkka oli saanut
Yrjön ristin ja hallitsija osotti hänelle mitä suurinta kunnioitusta,
ei hallitsijan tyytymättömyys häneen ollut kuitenkaan mikään salaisuus
kenellekään. Ulkonaisesti noudatettiin säädyllisyyttä ja tässä kohden
oli hallitsija itse parhaana esimerkkinä, mutta kaikki tiesivät, että
ukko oli syntipukki ja ettei hänestä enää ollut mihinkään. Kun
hallitsija oli astunut juhlasaliin ja Kutusof käski Katarinan aikuisen
tavan mukaan laskemaan hallitsijan jalkoihin sotasaaliiksi saadut
sotaliput, rypisti hallitsija vastenmielisesti otsaansa ja sanoi
jotain, josta muutamat lähellä olijat kuulivat: "vanha ilveilijä".
Hallitsijan tyytymättömyys Kutusoviin kasvoi Vilnassa varsinkin siitä
syystä, ettei Kutusof näyttänyt haluavan tai ettei hän kyennyt
käsittämään uuden sotaretken merkitystä.
Kun hallitsija lausui seuraavan päivän aamulla hänen luokseen
kokoontuneille upseereille: "te ette ole pelastaneet yksistään Venäjää,
vaan olette pelastaneet Europankin", oivalsivat silloin kaikki, ettei
sodan päähän oltu vielä päästy.
Kutusof vain ei ottanut käsittääkseen tätä, vaan hän puhui aivan
julkisesti, ettei uusi sota voi parantaa Venäjän asemaa eikä suurentaa
sen mainetta, vaan että se päinvastoin pahentaa sen aseman ja himmentää
sen korkean maineen, jossa Venäjä nyt oli. Hän koetti todistaa
hallitsijalle, että oli mahdotonta kutsua riveihin uutta väkeä, että
kansan asema oli raskas, että voittojen sijasta voi tulla tappioita
j.n.e.
Kun sotamarsalkan mieli oli tämmöinen, oli luonnollista, että hän oli
vain esteenä uudelle sotaretkelle.
Sotamarsalkkaa ei tarvinnut suoraan loukata, sillä hänen
syrjäyttämisekseen tarjoutui se sama keino, jota oli käytetty
Austerlitzissa ja sodan alussa Barclayn aikana ja joka oli se, että
hänelle mitään virkkaamatta ja häntä häiritsemättä vedettiin hänen
altaan pois se vallan maaperä, jolla hän oli seissyt ja siirrettiin
hallitsijalle itselleen.
Tässä tarkotuksessa muodostettiin vähitellen uudestaan esikunta ja
Kutusovin esikunnan varsinainen valta hävitettiin kokonaan ja
siirrettiin keisarin käsiin. Toll, Konovnitsin ja Jermolof saivat muita
virkoja. Puhuttiin aivan yleensä ja julkisesti sotamarsalkan
heikontuneesta terveydestä ja hänen terveytensä täytyi tietysti olla
heikon, jotta hän olisi voinut luovuttaa paikkansa seuraajalleen. Ja
hänen terveytensä oli todellakin huono.
Yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa kuin Kutusof oli
saapunut Turkista Pietariin kokoamaan sotaväkeä ja lähetetty armeijaan
juuri silloin kun hän oli tarpeen, yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti
ja hiljaa ilmestyi nyt, kun Kutusovin osa oli loppuun näytelty, hänen
sijaansa uusi henkilö.
Vuoden 1812 sodalla piti olla jokaiselle venäläiselle sydämelle rakkaan
kansallisen merkityksen ohella myöskin toinen merkityksensä --
europalainen.
Lännen kansojen vaellusta itään piti seurata idän kansojen vaelluksen
länteen ja tätä uutta sotaa varten täytyi olla uusi johtaja, jolla oli
toiset ominaisuudet, mielipiteet ja kehottimet kuin Kutusovilla.
Aleksanteri I oli yhtä tarpeen johtamaan idän kansoja länteen ja
palauttamaan kansojen rajat kuin Kutusof pelastamaan Venäjän ja
hankkimaan sille mainetta.
Kutusof ei käsittänyt, mitä merkitsi Europa, tasapaino ja Napoleon. Hän
ei kyennyt tätä käsittämään. Venäjän kansan edustajalla ei ollut sen
jälkeen, kun vihollinen oli tuhottu, Venäjä vapautettu ja nostettu
maineensa korkeimmalle kukkulalle, tämmöisellä venäläisellä miehellä ei
ollut enää mitään tekemistä. Kansansodan edustajalle ei jäänyt muuta
tehtävää kuin kuolla. Ja hän kuoli.