Marraskuun 29 p:nä saapui Kutusof Vilnaan, tuohon rakkaaseen Vilnaansa,
kuten hän sanoi. Kutusof oli ollut palveluksensa aikana kaksi kertaa
Vilnan kuvernöörinä. Rikkaassa, eheänä säilyneessä Vilnassa tapasi
Kutusof paitsi elämän mukavuuksia, joita hän ei ollut saanut nauttia
pitkään aikaan, vanhoja ystäviään ja monia muistoja. Ja kun hän nyt oli
yht'äkkiä päässyt irtautumaan kaikista sota- ja hallitushuolista,
asettui hän rauhalliseen, jokapäiväiseen elämään, mikäli se oli
mahdollista hänen ympärillään kiehuvien juonien tähden eikä näyttänyt
välittävän vähääkään siitä, mitä historiallisessa maailmassa tapahtui.
Tshitshagof, joka oli kiivaimpia ranskalaisten nurinniskoin syöksijöitä
ja tientukkijoita, joka oli ensin aikonut tehdä ryntäyksen Kreikkaan ja
sitte Varsovaan, vaan ei millään neuvoin halunnut mennä sinne, minne
milloinkin oli käsketty, joka oli tunnettu rohkeista sanoistaan
hallitsijalle, jonka mielestä Kutusof oli hänelle suuressa
kiitollisuuden velassa, sillä kun hänet oli 1811 lähetetty solmimaan
rauhaa Turkin kanssa Kutusovista välittämättä, oli hän, saatuaan
tietää, että rauha oli jo tehty, sanonut hallitsijalle, että rauhan
aikaansaaminen on Kutusovin ansio, -- tämä sama Tshitshagof oli
ensimäinen vastaanottamassa Kutusovia Vilnassa sen linnan edustalla,
johon Kutusovin oli määrä jäädä asumaan. Laivaston arkiunivormu päällä,
tikari vyöllä ja lakki kainalossa ojensi Tshitshagof Kutusoville
raportin sotaväen tilasta ja kaupungin avaimet. Se halveksuvan
kunnioittava tapa, jota nuoret osottivat vanhuuttaan höpertyneelle
ukolle, kuvastui täydellisesti Tshitshagovin esiintymisestä, sillä hän
tiesi jo ne syytökset, joita Kutusoviin kohdistettiin.
Keskustellessaan Tshitshagovin kanssa sanoi Kutusof muun muassa, että
ne Tshitshagovin ajoneuvot ja astiat, jotka olivat kadonneet
Borisovossa, olivat tallella ja palautetaan takasin omistajalleen.
-- _C'est pour me dire que je n'ai pas sur quoi manger... Je suis au
contraire vous fournir de tout dans le cas même où vous voudriez donner
des diners_,[125] -- sanoi Tshitshagof kiireissään, tahtoen joka
sanalla todistaa olevansa oikeassa ja siitä syystä luullen, että
Kutusoviakin huoletti sama asia.
Kutusovin suu vetäytyi terävään ivan hymyyn ja hän vastasi olkapäitään
kohauttaen:
-- _Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis_.[126]
Kutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli
vastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että
hän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä
Vilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan
asioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa
odotellessaan hajanaista elämää.
Hallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon
kuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui
Vilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle.
Vaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta
kenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi
Semjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.
Kuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan
edellä ja huusi: "tulee!" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa
Kutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.
Hetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo
täydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa
vyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä,
laskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja
otti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.
Hetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi
eräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan
kiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.
Samaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden
aikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän
kopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa
hetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe
Kutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan
hallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija
katsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen
kulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti
tunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä.
Tämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja
sydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä
nyyhkyttämään.
Sitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan
vielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.
Kun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa,
ilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja
Beresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan
suunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt
huomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän
seitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin
kentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.
Kun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain,
lyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun
äänestä.
-- Teidän armonne, -- sanoi joku.
Kutusof nosti päänsä ja tuijotti pitkän aikaa kreivi Toistoihin, joka
seisoi hänen edessään hopealautanen kädessä ja sillä jokin pieni esine.
Kutusof ei näyttänyt käsittävän, mitä hänestä tahdottiin.
Mutta yht'äkkiä hänen muistinsa kirkastui, hänen pöhöiset kasvonsa
vetäytyivät tuskin huomattavaan hymyyn ja kunnioittavasti syvään
kumartaen hän otti lautasella olevan esineen. Se oli P. Yrjön
ritarikunnan I:sen luokan risti.