Ranskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan
mukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman
paljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä
ollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset
ovat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä,
että kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä
tasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella
sillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka
syöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet
ja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että
kaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka
mukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella.
Vakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin
kartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi
ranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat
seuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja
vangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee
numeroistakin.
Beresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti
silminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki
saartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija
(massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen
seuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella,
kaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen.
Se laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle.
Sen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin
meneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat
sotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat
naiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti
inertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui
jääkylmään veteen.
Tämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten
että takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan
luotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän
sitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut
sielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt
aina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet
luotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja
viluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he
tunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan
venäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat
ranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon
lieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa
venäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita
nälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille,
jotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka
eivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat
tarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.
Takana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut
eikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän
yhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.
Kuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän
tähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen
taistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä
kiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät
edelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun
otaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus
pannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva
häntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni
tietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia
ketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan
ei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja
pyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla
väkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin
silmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.
Kun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he
suoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei
kykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina
omia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan
toiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken
tämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof
olisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta
y.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten
ehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui
kokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina
sotapäällikköinä.
Tämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen,
kun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja
Pietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta
kuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui
ja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille,
joka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:
"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän
ylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja
odottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä."
Mutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan
suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan
alussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois.
Suuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön
armeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että
keisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.
Vanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin,
joka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin
hallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja
suuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa
nojalla luovuttanut Moskovan -- tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että
hänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty
ja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama
kuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään
hovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne
sotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että
hän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea
ruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.