Viides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio
loimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.
Sydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja
oksien ratinaa.
-- Pojat, karhu tulee, -- sanoi eräs sotamiehistä.
Kaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä
nuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua,
jotka pitivät kiinni toisistaan.
Nämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat
nuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota
venäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin
lakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan
hän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa,
pieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli
voimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi
jotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin
sairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.
Ranskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.
Kun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa,
muuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita
venäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui
mitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen
ilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan
hän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa.
Morel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että
hänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle
saapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän
luokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli
käskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi.
Hän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi
kaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.
-- No, rupeatko vielä tappelemaan? -- virkko eräs sotamies leikillään
Ramballelle.
-- Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, -- kuului eri
tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.
Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen
käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä
sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:
-- _Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes!
Oh, mes braves, mes bons amis_,[122] -- ja hän kallisti päänsä kuin
lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.
Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.
Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa
ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin
lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen
risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään
vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä
katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat
häneen kovasti nauraen.
-- Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... -- sanoi
se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.
-- _Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant_! -- veteli Morel
silmää iskien. -- _Ce diable à quatre_.[123]
-- Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... -- matki sotamies, joka
tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.
-- Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! -- kajahti joka taholta rämäkkä
nauru.
Morel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.
-- Anna tulla, anna tulla lisää!
Qui eut le triple talent,
De boire, de battre
Et d'être un vert galant...[124]
-- Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...
-- Ky... -- sai Saletajef vaivoin sanotuksi. -- Ky-y-y... -- veti hän
sitte huulet töröllään, -- letriptala de bu de ba et detraver gala, --
lauloi hän.
-- Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö
vielä?
-- Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.
Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään
kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin,
paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat
sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella
puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja
kurkistivat naurussa suin Moreliin.
-- Ihmisiä ne ovat nekin, -- murahti eräs heistä sinelliinsä
kietoutuen. -- Omat juurensa kullakin puulla.
-- Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...
Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän,
ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin
taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja
vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun
sanomia toisilleen kuiskittavina.