Tuntuisi siltä, että näissä kuulumattoman raskaissa oloissa, jolloin
venäläisten sotamiesten täytyi toimia ilman lämpimiä jalkineita ja
pukimia, ilman kattoa päänsä päällä, lumikinoksissa 18 asteen
pakkasessa ja vajaalla muonalla, joka ei aina ehtinyt oikeissa ajoissa
perille, sotaväki olisi tarjonnut mitä surullisimman ja masentavimman
kuvan.
Asianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sillä sotaväen mieliala ei ollut
parhaimmissakaan aineellisissa oloissa ollut niin reipas ja virkeä kuin
nyt. Tämä tuli siitä, että riveistä karisi pois joka päivä kaikki se,
mikä oli alkanut kehnota ja masentua mieleltään. Kaikki ruumiillisesti
ja henkisesti huono oli aikoja sitte häipynyt jälelle ja riveihin oli
jäänyt vain armeijan parhaisto täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Kahdeksannen komppanian nuotiolle, joka oli suojattu säleseinällä,
keräytyi väkeä kaikista enimmän. Kaksi vääpeliä tuli istumaan tälle
nuotiolle, sillä se roihusi muita kirkkaammin. Komppanian miehet
vaativat oikeudesta päästä istumaan seinän suojaan polttopuiden
kantamista.
-- Hoi, Makejef, missä sinä olet kuhnaillut vai ovatko sudet syöneet
sinut? Mene kantamaan puita, -- huusi eräs punanaamainen ja
punatukkainen sotamies, joka siristeli ja räpytteli silmiään savun
tähden, mutta ei vetäytynyt etemmä nuotiosta. -- Mene vaikka sinä,
varis, hakemaan puita, -- käski hän erästä toista.
Punatukkainen sotamies ei ollut ali-upseeri, vaan kun hän oli roteva
mies, niin komenteli hän heikompiaan. Pieni, laiha, terävänenäinen
sotamies, jota sanottiin varikseksi, nousi nöyrästi ylös ja oli
lähtemäisillään, mutta samassa ilmestyi nuotion valoon eräs komea,
nuori sotamies, joka toi kannalmuksen puita.
-- Sepä mainiota! Anna tänne! Puut katkottiin ja heitettiin tuleen,
jota lietsottiin puhaltamalla ja sinellien liepeillä ja nuotio sähisi
ja räiskyi. Sotamiehet siirtyivät lähemmä ja sytyttivät piippunsa.
Nuori, komea sotamies, joka oli tuonut puita, rupesi nopeasti
tömistelemään palentuneita jalkojaan.
-- Ah, emoseni ehtoinen, kaunis on pakkanen, vaikka on kylmä... --
laulaa hyräili hän katkonaisesti ikään kuin häntä olisi nikottanut joka
tavun kohdalla.
-- Hei, mies, kengänpohjasi luiskahtavat! -- huusi punatukkainen
huomatessaan, että tömistelijän kengänpohja riipatti irrallaan. --
Hypittääpäs sitä!
Hyppijä pysähtyi, kiskasi irti pohjan ja heitti sen tuleen.
-- Oikein sanoit, -- virkkoi hän istuutuen, otti rensselistään palan
sinistä ranskalaista verkaa ja rupesi sillä käärimään jalkaansa. --
Lämminkö lie turvottanut vai mikä, -- lisäsi hän ojentaen jalkansa
tulta kohti.
-- Kohta annetaan uudet. Kunhan päästään perille, kuuluvat antavan
kaikille kahdet parit.
-- Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, --
virkkoi vääpeli.
-- Jo minä sen huomasin aikoja sitte, -- sanoi eräs toinen.
-- Minkäs sille huonokkaalle...
-- Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän
miestä.
-- Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.
-- Joutavia loruja! -- virkkoi vääpeli.
-- Tekeekös sinun mielesi samaa? -- sanoi eräs vanha sotamies
nuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.
-- Mitä sinä oikeastaan horiset? -- kivahti yht'äkkiä kimakalla,
vapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi.
-- Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En
jaksa enää, -- sanoi hän tiukasti vääpelille, -- käske viemään
hospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle...
-- No, no, älähän siinä... -- virkkoi vääpeli levollisesti.
Sotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.
-- Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes
yhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita,
-- alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.
-- Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille,
kannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, --
virkkoi äskeinen tömistelijä. -- Kun käänneltiin ja katsottiin, oli
yksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.
-- Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, -- sanoi ensimäinen. --
Valkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja,
mene tiedä, jalosukuisia.
-- Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!
-- Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, -- virkkoi tömistelijä
epäröivästi naurahtaen. -- Kysyin eräältä, minkä kuninkaan
valtakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!
-- Merkillistä on se, pojat, -- sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt
ranskalaisten valkoista ihoa, -- mitä Moschaiskin musikat kertoivat.
Kun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs
luulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat
olleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä
lähtenyt.
-- Mahtoi olla kylmä? -- arveli eräs joukosta.
-- Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät
ne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että
meikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu
muuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin.
Vaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt
hajun hiventäkään.
Kaikki olivat hetkisen ääneti.
-- Varmaankin ruuasta, -- virkkoi vääpeli, -- herrasruokia vetelevät.
Kukaan ei väittänyt vastaan.
-- Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä
kylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä
päivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet
kaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat...
-- Se olikin oikea tappelu, -- virkkoi eräs vanha sotamies, -- vaan se
on ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.
-- Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään,
elävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä
kaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut.
Mutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut
käsistä ja mennyt sitä tietään.
-- Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.
-- Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.
-- Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin
mies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus,
sietänyt.
-- Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko
kohtapuoleen enää maita vaeltaa, -- arveli vanha sotamies haukotellen.
Juttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.
-- Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää
palttinoita valkenemaan, -- sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.
-- Ei, se on hyväksi viljavuodeksi.
-- Puita pitäisi vielä käydä.
-- Selkä paahtuu, vaan vatsapuolta kylmää. Ihme ja kumma.
-- Oh, hyvä Jumala!
-- Älä tyrki, ei se tuli ole yksinään sinua varten! Röhöttää siinä kuin
mikäkin...
Kaikkien vaijettua kuului hiljaisuudesta muutamien nukkuneiden
kuorsausta, muut kääntelehtivät kyleltä toiselle lämmitelläkseen ja
vaihtoivat silloin tällöin jonkun sanan. Eräältä nuotiolta, joka oli
satakunnan askeleen päässä, kuului kovaa naurun rähäkkää.
-- Kuulehan, miten kotkottavat viidennessä komppaniassa, -- virkkoi
eräs sotamies. -- Ja väkeä ihan mustanaan!
Eräs sotamies nousi ylös ja läksi viidenteen komppaniaan.
-- Olipa siellä iloa, -- sanoi hän palattuaan. -- Sinne oli tullut
kaksi ranskalaista. Toinen oli ihan palentunut, vaan toinen oli reima
poika ja veteli lauluja.
-- Ohoo? Pitää lähteä katsomaan...
Muutamia miehiä läksi viidenteen komppaniaan.