Marraskuun 5 p:nä oli n.s. Krasnojen taistelun ensimäinen päivä. Kun
kenraalit olivat riidelleet kyllikseen erehdyksistään, jotka johtuivat
siitä, että kukin oli harhaillut väärällä suunnalla ja kun adjutantteja
oli juoksutettu ristiin rastiin viemässä käskyjä ja niiden peruutuksia,
ja kun täten oli viimein illan suussa käynyt selville, että vihollinen
pakeni kaikkialla ja ettei taistelusta voinut olla puhettakaan, läksi
Kutusof Krasnojesta Dobrojeen, jonne pääkortteeri oli samana päivänä
siirretty.
Päivä oli kirkas ja kylmä. Kutusof ratsasti lihavalla, valkealla,
pienellä hevosellaan Dobrojeen suurine seurueineen tyytymättömiä,
keskenään supattelevia kenraaleja. Pitkin tien vartta kihisi nuotioiden
ympärillä lämmitteleviä ranskalaisia sotavankeja, joita tänään oli
otettu 7,000. Vähän matkan päässä Dobrojen kylästä seisoi tiellä
riisuttujen ranskalaisten tykkien vieressä suuri joukko repaleisia
sotavankeja, jotka olivat käärineet ja kietoneet lämpimikseen minkä
mitäkin ja jotka pitivät kovaäänistä puhetta. Ylipäällikön lähetessä
vaikeni puheen hälinä ja kaikkien silmät kohdistuivat Kutusoviin, joka
valkea, punareunuksinen lakki päässä ja puuvillavuorinen sinelli
päällä, joka oli kyömällään hänen ryhistyneiden hartioidensa kohdalla,
läheni hitaasti kylää. Eräs kenraaleista selitti Kutusoville, missä
tykit ja vangit oli otettu.
Kutusof näytti olevan jostain syystä huolissaan eikä kuunnellut
kenraalin sanoja. Hän rypisteli kasvojaan tyytymättömänä ja tähysteli
tarkkaan niitä vankeja, jotka näyttivät kurjimman näköisiltä. Useimmat
ranskalaiset olivat kamalan näköisiä paleltuneine nenineen ja poskineen
ja melkein kaikkien silmät olivat punaset, pöhöttyneet ja märkivät.
Eräs ryhmä ranskalaisia seisoi aivan tien vieressä ja kaksi sotamiestä,
joista toisen kasvot olivat täynnä paisumia, repi käsineen tuoretta
lihapalaa. Siinä katseessa, jonka he vilahduksessa loivat tulijoihin
oli jotain kauheaa, eläimellistä samoin kuin siinäkin silmäyksessä,
jolla paisumakasvoinen sotamies katsahti Kutusoviin ja jonka hän heti
käänsi pois työtään jatkaen.
Kutusof katsoi kotvan aikaa tarkkaavasti näihin kahteen sotamieheen,
hänen kasvonsa vetäytyivät synkemmiksi ja hän nyökäytti päätään
suruisin ajatuksin. Eräässä toisessa paikassa hän näki venäläisen
sotamiehen nauraen puhuvan jotain eräälle ranskalaiselle, jota hän
ystävällisesti pudisti olkapäästä. Kutusof nyökäytti taas päätään sama
ilme kasvoilla.
-- Mitä sinä puhut? -- kysyi hän kenraalilta, joka jatkoi selitystään
ja osotti ylipäällikölle ranskalaisilta otettuja lippuja, jotka
seisoivat Preobrashenskin rykmentin rintaman edessä.
-- Aa, lippuja! -- sanoi Kutusof, joka näytti vaivoin heräävän
ajatuksistaan.
Hän katsahti hajamielisesti ympärilleen. Tuhannet silmät katsoivat
häneen kaikilta puolin, sillä hänen odotettiin puhuvan jotain.
Hän pysähtyi Preobrashenskin rykmentin eteen, huokasi raskaasti ja
sulki silmänsä. Joku seurueen jäsenistä viittasi lippuja pitäviä
sotamiehiä astumaan lähemmä ja asettamaan liput ylipäällikön ympärille.
Kutusof oli muutaman tuokion vaiti, mutta sitte hän nähtävästi
vastenmielisesti ja asemansa pakosta nosti päänsä ja rupesi puhumaan.
Joukko upseereja tuli hänen ympärilleen. Hän silmäili tarkkaavin
katsein upseereja, joista hän tunsi muutamia.
-- Minä kiitän kaikkia! -- sanoi hän kääntyen sotamiehiin ja sitte
upseereihin. (Hiljaisuudessa, joka syntyi hänen ympärillään, kuuluivat
selvästi hänen verkkaan lausumat sanansa.) -- Minä kiitän kaikkia
raskaasta ja uskollisesta palveluksesta. Voitto on täydellinen eikä
Venäjä unohda teitä. Ikuinen kunnia teille!
Hän vaikeni tuokioksi ja katseli ympärilleen.
-- Kallista, kallista alemma sen pää, -- sanoi hän eräälle
sotamiehelle, joka oli pitänyt ranskalaista kotkaa ja laskenut sen
vahingossa Preobrashenskin rykmentin lipun eteen. -- Alemma, alemma, no
niin, sillä tavalla. Hurraa, pojat! -- lisäsi hän sotamiehille leuka
nopeasti liikahtaen.
-- Hurraa! -- kiljuivat tuhannet äänet.
Sotamiesten huutaessa istui Kutusof kyyhällään satulassa, painoi päänsä
kumarruksiin ja hänen silmiinsä nousi lempeä, pilkalliseen vivahtava
piirre.
-- Kuulkaahan nyt, pojat... -- alkoi hän, kun huudot olivat vaijenneet.
Ja samassa muuttui hänen äänensä ja kasvojen sävy: ylipäällikkö oli
lakannut puhumasta ja sen sijaan alkoi puhua vaatimaton ukko, jota
näytti haluttavan ilmaista sotamiehille jotain hyvin tärkeää.
Upseerien ja sotamiesten riveissä tapahtui liikettä, jotta olisi
paremmin kuultu, mitä sanottavaa hänellä nyt oli.
-- Kuulkaahan nyt, pojat. Minä tiedän, että tämä on raskasta, vaan
mitäs tehdä! Olkaa kärsivällisiä, ei tätä kauan kestä. Saatetaan
vieraat pois ja levätään sitte. Teidän tsaarinne ei unohda teidän
työtänne. Raskas on ollaksenne, mutta olettehan kuitenkin kotonanne.
Katsokaa noita, näettekö, mihin he ovat joutuneet, -- sanoi hän
ranskalaisiin osottaen. -- He ovat kerjäläisiäkin kurjemmat. Silloin
kun he olivat voimakkaita, emme me säästäneet itseämme, vaan nyt pitää
meidän sääliä heitä. Ovathan hekin ihmisiä, vai mitä, pojat?
Hän katseli ympärilleen ja niissä kunnioittavan vakavissa,
neuvottomissa katseissa, jotka koko ajan olivat tähdänneet häneen, hän
huomasi vastakaikua sanoilleen. Silloin hänen kasvonsa valostumistaan
valostuivat vanhanvoivasta, suopeasta hymystä, joka veti väreisiin
hänen suupielensä ja silmien nurkat. Hän oli hetkisen vaiti ja painoi
päänsä kumaraan ikään kuin jotain epäröiden.
-- Ja siksi toiseksi, kukas heidät on tänne kutsunut? Pitäkööt
hyvänään... -- sanoi hän yht'äkkiä karkeasti kiroten ja nostaen päänsä
pystyyn.
Samassa hän huitasi nagaikallaan ja läksi ensi kerran koko sodan aikana
nelistämään hajaantuneiden sotamiesrivien luota, joista kuului kovaa
naurun hohotusta ja hurraahuutoja.
Kutusovin sanoja lienee sotaväki tuskin ymmärtänyt. Ainakaan ei olisi
kukaan kyennyt toistamaan, mitä sotamarsalkka oli sanonut juhlallisesti
alkaneessa, vaan sitte suopean avomieliseksi muuttuneessa puheessaan.
Mutta hänen sanojensa sydämellinen tarkotus ymmärrettiin, sillä sitä
samaa riemun huumausta, johon oli yhtynyt sääli vihollisia kohtaan ja
tunne oman asian oikeudesta ja joka ilmeni tuon ikämiehen lausumissa
pahaa tarkottamattomissa kirosanoissa, tunsi povessaan jokainen
sotamies ja se puhkesi ilmoille innokkaissa, pitkissä riemuhuudoissa.
Kuu eräs kenraali tämän jälkeen kysyi ylipäälliköltä, eikö hän
suvaitsisi nousta vaunuihinsa, puhkesi Kutusof kenraalin kysymykseen
vastatessaan yht'äkkiä nyyhkytykseen, sillä hän ei näyttänyt jaksavan
hillitä mielenliikutustaan.