Vuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija
oli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa
historiassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka
pelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä
virheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen -- mahdollisuuden
saada täydellinen voitto ranskalaisista.[121]
Tämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria,
_grand-homme_, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he
ovat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka
käsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa
kuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee
tämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.
Venäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia,
tuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä
missään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun
ja ihmettelyn esineenä, hän on _grand_. Sitä vastoin on heidän
mielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812,
Borodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin
sanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian
harvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi
käsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen
epämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja
vuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.
Mutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista
henkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt
samaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja
kansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä
vaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että
historiallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin
täydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta
oli tähdätty 1812.
Kutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta,
uhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on
tehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään
osaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä
ja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän
kirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja,
piti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja
sotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat
todistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin
nelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä,
kuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: "tehän lupasitte, ettette
jätä Moskovaa taistelutta", vastasi Kutusof: "enhän minä jätäkään
Moskovaa taistelutta", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun
hallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof
olisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: "minäkin
puhuin siitä vast'ikään", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut
muista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti
tapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi
Rostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja
vielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön
päälliköksi.
Tämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen
vakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten
ilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut
ainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan
sisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.
Mutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei
kuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista
sanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti
hän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein
huomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä
erilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon
taistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen
kenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että
_Borodinon taistelu on voitto_ ja hän pysyi tässä väitteessään
sekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa
saakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että _Moskovan menettäminen ei ole
Venäjän menettäminen_. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan,
ettei _rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin_.
Hän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että _kaikki meidän
kenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään
paremmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava
kultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat
tarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä
jälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään
venäläistä_.
Ja hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka
valehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän
yksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että _sodan jatkaminen
ulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä_ ja joutuu siten
hallitsijan epäsuosioon.
Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin
käsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään
poikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki
voimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa
Venäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen
kärsimyksiä.
Hän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja
aika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy
Borodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa
ennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta
vastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli
voitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka
tapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun
taistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan,
ettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja
ettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.
Kun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on
helppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä
tarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.
Mutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin
tapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan
toimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?
Tämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä
kansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa
puhtaudessaan ja voimassaan.
Ainoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen,
pakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan
suosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen
sodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle
inhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki
voimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan
surmatakseen ja hävittääkseen heitä.
Tämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut
valautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin
kaavaan, jonka historia on keksinyt.
Lakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on -- oma
käsityksensä suuruudesta.