Vjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää
joukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin
j.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku
uusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin
nopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja
tykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä
saadut tiedot olivat aina vääriä.
Venäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista
40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.
Käsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava
huomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli
kadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta
luvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa
Tarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen
saapuessa vain 50,000 miestä.
Venäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä
hävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että
Venäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään
perikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle
jääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet
venäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli
sen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten
joukkojen vastaava hupeneminen.
Kutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa,
kokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa
(Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin
päinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien
joukkojen marssia.
Kutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain
uupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy
joukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen
odottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten
jälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä
venäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he
saisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan
päästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki
ne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi,
tarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä,
jota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden
lyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan
Moskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä
tilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan
poikennut harhaan.
Kutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan
järkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen
venäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat
voitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi
samoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean
sotaretken koko raskauden.
Mutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada
osottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi
jostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin
taistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin
aika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin
kohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle
tehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä
sotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman
taistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava
rajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.
Tämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia
joukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään
varsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten
kanssa.
Näin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta
ranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä
Napoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen
joukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan
ryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei
mikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa
Venäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan
armeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: _die erste Colonne
marschiert_[118] j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään
tapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli
eräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota
ei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi,
hajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat
edelleen kuka miten parhaiten taisi.
Miloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa
taloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli
tarvis, tuo "_chevalier sans peur et sans reproche_",[119] joksi
hän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia
antautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli
käsketty. -- Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, -- sanoi hän
ratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista
joukkoa.
Ja ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat
liikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen
avulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja
nälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa
ja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.
Krasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä,
jonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten
ryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin
oli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei
oltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin
syytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.
Vaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään,
olivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita
välikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja
kuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja
jaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan
alusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti
silmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut
halunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli
siellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan
siksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut
kuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta
Napoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut[120] j.n.e.
Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina
tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat
tunnustaneet Napoleonin _grand'iks_. Ulkomaalaiset taas pitävät
Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä,
venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka
parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.