Ruhtinatar Maria lykkäsi matkansa. Sonja ja kreivi koettivat hoitaa
kreivitärtä Natashan sijasta, mutta turhaan. He huomasivat, että
Natasha yksinään voi hillitä kreivitärtä vaipumasta lopulliseen
mielipuolisuuteen. Kolme viikkoa pysyi Natasha alituisesti äitinsä
luona, hän nukkui lepotuolissa hänen huoneessaan, syötti ja juotti
häntä ja puheli lakkaamatta hänen kanssaan, sillä ainoastaan hellä,
hyväilevä ääni voi rauhottaa kreivitärtä.
Äidin sydämen haava ei voinut parantua. Petjan kuolema oli reväissyt
puolet hänen elämästään. Oli kulunut kuukausi tiedon saapumisesta
Petjan kuolemasta. Se oli tavannut kreivittären nuorekkaana, reippaana
50-vuotiaana naisena, vaan kun hän tuon kuukauden kuluttua nousi
sairasvuoteeltaan, oli hän murtunut, puolikuollut mummo, jolla ei enää
ollut mitään elämän harrastuksia. Mutta se haava, joka oli surmannut
puolet kreivittären elämästä, se uusi haava nosti Natashan elämään.
Henkinen haava, joka syntyy henkisen ruumiin repeämisestä, parantuu
samoin kuin ruumiillinenkin haava ainoastaan sisäpuolelta ponnistavan
elämän voiman vaikutuksesta.
Näin parantui Natashankin haava. Hän oli luullut, että hänen elämänsä
oli lopussa. Mutta yht'äkkiä osottikin hänen rakkautensa äitiin, että
hänen elämänsä sisäinen olemus, rakkaus vielä elikin hänessä. Kun
rakkaus elpyi eloon, elpyi elämäkin.
Ruhtinas Andrein viimeiset päivät olivat liittäneet Natashan ruhtinatar
Mariaan. Uusi onnettomuus vei heidät vielä lähemmä toisiaan. Ruhtinatar
Maria peruutti matkansa ja hoiteli kolme viimeistä viikkoa Natashaa
kuin pientä lasta, sillä se aika, jonka Natasha oli viettänyt äitinsä
huoneessa, oli murtanut hänen ruumiilliset voimansa.
Kun ruhtinatar Maria huomasi kerran keskellä päivää, että Natashaa
puistatti vilu, vei hän hänet huoneeseensa ja pani omaan vuoteeseensa.
Vaan kun ruhtinatar Maria oli laskenut ikkunaverhot alas ja aikoi
poistua huoneesta, kutsui Natasha hänet luokseen.
-- Minua ei nukuta, Maria, jää tänne luokseni.
-- Olet väsynyt, koeta nukkua hetkinen.
-- Ei, ei. Miksi toit minut tänne? Äiti kaipaa minua.
-- Hän voi paljoa paremmin. Hän puheli tänään aivan selvästi, -- sanoi
ruhtinatar Maria.
Natasha tarkasti hämärässä ruhtinatar Marian kasvoja.
"Onko hän ruhtinaan näköinen?" ajatteli Natasha. "On ja ei ole. Hänessä
on jotain erikoista, vierasta, aivan uutta, tuntematonta, mutta hän
rakastaa minua. Mitä on hänen sydämessään? Pelkkää hyvyyttä. Mutta mitä
hän ajattelee? Mitä hän ajattelee minusta? Niin, hän on suloinen."
-- Masha, -- virkkoi Natasha arasti ja veti hänen kätensä luokseen. --
Masha, elä usko että olen paha. Ethän, rakas Masha? Rakastan sinua
suuresti. Olkaamme ystäviä, oikein läheisiä ystäviä.
Ja Natasha syleili ruhtinatar Mariaa ja suuteli hänen käsiään ja
kasvojaan. Ruhtinatar Maria hävetti tämä hellyyden osotus, mutta
samalla se tuotti hänelle iloa.
Tästä päivästä asti muodostui ruhtinatar Marian ja Natashan välille se
kiihkeä, hellä ystävyys, jota tavataan vain naisten kesken. He
suutelivat toisiaan myötäänsä, puhelivat toisilleen helliä sanoja ja
viettivät enimmät ajat kahden kesken. Jos toinen meni jonnekin, tuli
toiselle ikävä ja hän riensi poissaolijan luo. He tunsivat paljoa
suurempaa sopusointua yhdessä ollessaan kuin erikseen kumpikin
itsekseen. Heitä yhdisti toisiinsa monin verroin voimakkaampi tunne
kuin ystävyys ja se oli tunne elämisen mahdollisuudesta ainoastaan
toinen toisensa läsnäollessa.
Joskus he voivat istua ääneti tuntikausia, vaan joskus he jo
yövuoteella ollen alkoivat puhella ja puhelivat aamuun saakka. Puheen
aiheena oli enimmäkseen kaukainen entisyys. Ruhtinatar Maria kertoi
lapsuudestaan, äidistään, isästään ja haaveistaan ja Natasha, joka
ennen oli välinpitämättömästi kääntänyt selkänsä tuolle kieltäytyvälle
ja nöyrälle elämälle ja kristillisen uhrautuvaisuuden runollisuudelle,
jonka merkitystä hän ei ollut ymmärtänyt, mieltyi nyt, tuntiessaan
olevansa vilpittömästi kiintynyt ruhtinatar Mariaan, sekä tämän
entisyyteen että myöskin käsitti sen puolen elämää, joka hänelle oli
ennen ollut aivan ventovieras. Hän ei kuitenkaan ajatellut toteuttaa
omassa elämässään kieltäymyksen eikä uhrautuvaisuuden aatetta, sillä
hän oli tottunut etsimään muunlaisia iloja, mutta hän ymmärsi nämä
hyveet toisessa ja kunnioitti niitä. Kun ruhtinatar Maria sai kuulla
kertomuksia Natashan lapsuudesta ja aikaisimmasta nuoruudesta, oppi
hänkin tuntemaan uuden puolen elämästä, uskon elämään ja elämän
nautintoihin.
Edelliseen tapaansa eivät he nytkään puhuneet mitään _hänestä_
siksi, ettei sanoin olisi säretty sitä kaunista suhdetta, joka vallitsi
heidän välillään. Tämä sai aikaan sen, että hän painui vastoin heidän
luuloaan vähitellen unhoon heidän mielestään.
Natasha oli laihtunut, kalvennut ja heikontunut ruumiillisesti niin
kovasti, että kaikki puhuivat myötäänsä hänen terveydestään ja hänestä
oli mieleen, että hänestä puhuttiin. Mutta toisinaan tapasi hänet
yht'äkkiä kamala pelko, joka ei ollut kuoleman pelkoa, vaan pelko
terveyden ja kauneuden menettämisestä ja tämän tähden hän joskus
tarkasteli huolellisesti kuihtuneita käsiään, ihmetteli niiden
laihuutta ja katseli joskus aamusin peilistä pitkiksi venyneitä ja,
kuten hänestä näytti, surkeita kasvojaan. Hänestä tuntui, että sen piti
niin ollakin, mutta samalla valtasi hänet pelko ja surumielisyys.
Kerran hän nousi yläkertaan niin nopeasti, että häntä rupesi
hengästyttämään. Samassa hän keksi unohtaneensa jotain alakertaan,
juoksi sinne ja taas uudestaan ylös, joten hän ikään kuin sai koettaa
ja mitata voimiensa kantavuutta.
Erään toisen kerran hän huusi luokseen Dunjashaa, mutta kun hänen
äänensä herposi, huusi hän uudestaan, vaikka Dunjashan askeleita
kuuluikin, huusi sillä rintaäänellä, jolla hän ennen oli laulanut ja
jonka kaikua hän nyt tarkkasi.
Hän ei tiennyt eikä olisi uskonutkaan, että sen liejun läpi, joka
hänestä oli tuntunut ainaiseksi peittäneen alleen kaikki hänen
sielussaan, oli jo alkanut puhjeta hienoa, hentoa orasta, joka oli
juurtuva ja kietova elinvoimaisten juuriensa kätköön kalvavan surun,
niin ettei sitä kohta huomaisikaan. Haava oli alkanut parantua sisästä
päin.
Tammikuun lopulla matkusti ruhtinatar Maria Moskovaan Natashan kanssa,
jonka kreivi oli saanut taipumaan lähtöön sillä ehdolla, että hän
hakisi lääkärin apua.