Natashan yleinen vastenmielisyys kaikkia ihmisiä kohtaan oli muuttunut
erityisen voimakkaaksi hänen kotiväkeään kohtaan. Isä, äiti ja Sonja
olivat niin läheisiä, tavallisia ja arkipäiväisiä, että kaikki heidän
sanansa ja tunteensa tuntuivat loukkaavan sitä maailmaa, jossa hän oli
viime ajat elänyt ja sen vuoksi ei hän ollut heille ainoastaan
välinpitämätön, vaan myöskin vihainen. Hän kuuli Dunjashan sanoneen
jotain Pjotr Iljitshistä, mutta hän ei käsittänyt sitä.
"Mikä onnettomuus niillä nyt olisi? Mitä heille on voinut tapahtua?
Heillä on kaikki entisellään, vanhaa ja rauhallista", ajatteli Natasha.
Kun Natasha astui saliin, tuli isä nopeasti kreivittären huoneesta.
Kreivin kasvot olivat rypyssä ja märät kyynelistä. Hän oli poistunut
kreivittären huoneesta nähtävästi siitä syystä, että olisi saanut
vuodattaa vapaasti musertavan tuskansa kyyneliä. Nähtyään Natashan hän
viittasi epätoivoisesti käsillään ja purskahti kouristuksen tapaiseen
itkun tyrskeeseen, joka vääristi hänen pyöreät ystävälliset kasvonsa
muodottomiksi.
-- Pe ... Petja... Mene, mene, hän ... kutsuu... -- Ja parkuen kuin
lapsi hän raahusti tuolin luo, retkahti sille ja peitti kasvot
käsiinsä.
Yht'äkkiä viilsi kautta koko Natashan olennon kuin sähkövirta, joka
iski hänen sydämeensä kauhean voimakkaasti. Hän tunsi hirveää kipua ja
luuli jotain katkenneen sisässään ja kuolevansa. Mutta heti tämän
jälkeen hän tunsi ahdistuksen taukoavan. Nähtyään isänsä ja kuultuaan
oven takaa äitinsä haikean huudon hän unohti silmänräpäyksessä itsensä
ja surunsa.
Hän juoksi isänsä luo, mutta tämä viittasi raukeasti kädellään äidin
huoneen ovea kohti. Ruhtinatar Maria tuli kalpeana ja vavisten
huoneesta häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä jotain sanoen. Mutta
Natasha ei nähnyt eikä kuullut häntä, vaan meni nopein askelin
kynnykselle pysähtyen siihen tuokioksi ikään kuin taistellen itsensä
kanssa, mutta syöksähti sitte äitinsä luo.
Kreivitär virui lepotuolissa kummallisessa asennossa ja takoi päätään
seinään. Sonja ja palvelustytöt pitivät häntä käsistä.
-- Natasha, Natasha! -- huusi kreivitär. -- Se ei ole totta... Hän
valehtelee... Natasha! -- huusi hän työntäen luotaan ympärillään
olevia. -- Menkää pois kaikki, se ei ole totta! Surmattu! Ha-ha-haa! Se
ei ole totta!
Natasha laskeutui polvilleen tuolin laidalle, kumartui äitinsä yli,
käänsi odottamattoman voimakkaasti hänen päänsä itseensä päin ja
puristi sitä itseänsä vasten.
-- Äiti, kulta äiti...! Minä olen tässä, kulta äiti, -- supatti hän
taukoamatta.
Hän ei laskenut äitiään käsistään, taisteli hellävaroin hänen
ponnistuksiaan vastaan, pyysi tuomaan tyynyn ja vettä ja aukoi ja repi
äitinsä pukua.
-- Äitiseni, äiti kulta... Rakas äiti, -- hoki hän lakkaamatta,
suudellen hänen päätään, kasvojaan ja käsiään ja tuntien miten
kyynelvirrat nenää ja poskia kutkuttaen vuolaana juoksivat hänen
silmistään.
Ruhtinatar puristi tyttärensä kättä, sulki silmänsä ja vaikeni
hetkiseksi. Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn omituisen nopeasti, katsahti
ympärilleen mielettömästi ja nähtyään Natashan rupesi kaikin voimin
puristamaan tämän päätä. Sitte hän käänsi kivusta rypistyneet Natashan
kasvot itseensä päin ja katsoi niihin.
-- Natasha, rakastathan sinä minua, -- sanoi hän hiljaisella,
luottavalla äänellä, -- Natasha, ethän sinä petä minua...? Sano minulle
suora totuus.
Natasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan
paistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.
-- Äitiseni, rakas äiti, -- toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa
voiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.
Mutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa,
että hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu
nuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta
mielenhäiriö.
Natasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja
seuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä.
Natashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään
mitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä
joka puolelta ja piti häntä siten elossa.
Kolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja
Natasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti
ja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn
laidalla ja hiljaa puhuvan.
-- Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä,
poikani? (Natasha meni hänen luokseen.) -- Sinä olet kaunistunut ja
miehistynyt, -- jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.
-- Äiti, mitä te puhutte...!
-- Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.
Ja hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.