Kun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä
hän itse on -- hänen oleellisuutensa -- katoaa hänen omien silmiensä
nähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu
ihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että
jotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme.
Tämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman,
vaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka
ulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.
Ruhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria
tämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman
pilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa
silmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia
haavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät
nopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi,
mikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku
pintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa
ja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin
koettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa
kolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin
salaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat
heidän eteensä.
Ainoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä
kipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat,
tapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon
mainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden
kanssa.
Tulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen
muistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he
keskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä
tuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton
ilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla
mainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä
täyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.
Ainainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen
vaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan
jotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei
saanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä
he tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin
puhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa
holhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet
siitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä
viikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone,
jonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä.
Alpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi
muuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt
eheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja
sen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta
tuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka
oli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui
jättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän
huolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin
niiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli
Dessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa
Moskovaan.
Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria
ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.
Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen
kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän
ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat
heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja
Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.
-- Minä en lähde minnekään, -- vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin
asia, -- antakaa minun vain olla rauhassa, -- sanoi hän poistuen
huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin
surusta.
Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja
kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa
yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien
tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse
luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys
näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku
tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja
ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi
odottavan, että tulija menisi pois.
Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja
ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen
sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.
Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha
mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna
sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin
vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.
Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja
se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka
ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut
häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli
elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.
Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut
nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut
elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut
Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.
Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia
sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti
hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut
lausua.
Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää
laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja
olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät
kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka
vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee
tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu?
Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas
huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.
"On kauheata", sanoi hän, "sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan
mieheen". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten
ennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: "ei se tuolla tavalla voi
jatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi."
Natasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt
kaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui
ruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän
käsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.
"Minä myönsin", sanoi Natasha itselleen, "että olisi kauheata, jos hän
jäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi,
että se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän
luuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää,
sillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi,
mutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin
sanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet
aina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa
onnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt ... ei ole enää
mitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule
tietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa." Ja
taas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha
mielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja
sanoi: "kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole
minulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on
minulle suuri onni." Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
niin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa.
Natasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka
hän olisi voinut lausua silloinkin: "minä rakastan sinua ... sinua ...
rakastan, rakastan..." -- puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja
hampaitaan vinhasti kiristäen...
Samassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät
kyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin
puhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui,
taasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas
katsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän
tuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi... Vaan samassa tuokiossa,
kun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet
haaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli
nopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka
kasvoilla oli hätäinen ilme.
-- Tulkaa sukkelaan, -- sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, --
onnettomuus, Pjotr Iljitshistä ... kirje, -- lisäsi hän itku kurkussa.