Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa
tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä
Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö
pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan
mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten
pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan
henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet
kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he
Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan
johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.
Napoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin
tie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien,
joka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin
ajoi häntä takaa -- tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen
seutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten
syvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan
tapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte
kuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka
valmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän
koivunen keppi kädessä kävellen sanoi:
-- _J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le
général_.[114]
Mutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen
ja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa
tähteet.
Sitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli
sellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja
saapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä
osaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin
viimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena
tapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella
ihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin
opettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä
puolustuksensa.
Silloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin
venyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii
sitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin
tuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään
kuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan.
Suurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin
kauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.
"_C'est grand_!"[115] -- sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää
olemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on "_grand_" ja ei
"_grand_". _Grand_ on hyvä, ei _grand_ on huono. _Grand_ on
historioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten
elollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon
raivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien
toveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista,
jotka hän oli tänne tuonut, tuntee hän _que c'est grand_ ja hänen
mielensä on tyyni.
"_Du sublime_ (hän näkee jotain _sublime'a_ itsessään) _au
ridicule il n'y a qu'un pas_",[116] -- sanoo hän ja koko maailma
toistaa 50 vuotta: "_sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au
ridicule il n'y a qu'un pas_!"[117]
Eikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen,
jota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman
mitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.
Meille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole
mitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole
yksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.