Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja
sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei
olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia
ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin
joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat
joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten
tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja
heidät kaikki otettava vangiksi?
Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään
ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin
tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka
tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko
tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin
meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme,
vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?
Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin
sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se
tehnyt niitä ja niitä liikkeitä...
Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän
syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä
saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että
venäläisten _onnistumattomuuteen_ olivat syynä Kutusof, Tshitshagof
y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa,
joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin
tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten
sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri
oli venäläisten tarkotuksena?
Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset
sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa
hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei
Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa
eikä Tarutinossa.
Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä
voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja
Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset
olivatkin ylivoimaisia?
Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen
marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä
tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen
saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat
ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson
voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä
kuvatessaan sitä voittokulkuna.
Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä
kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja
vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e.,
täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on
yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.
Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu
siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä
ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan
venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.
Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että
historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja
kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista,
suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen
jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja
armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.
Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen
saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.
Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että
Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja
joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli
siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka
pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?
Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli
kohdistetut pakoon.
Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun
nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka
heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin
sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko
armeijastaan.
Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja
herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut
venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat
diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa
vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet
puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria
vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia
divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä
ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.
Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen
armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen
puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta
istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään
niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin
puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei
kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he
kärsineet tallatuista istutuksista.
Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen
armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.
Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on
osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa
taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se
mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan
joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se
oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin
sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla
ei koidu toivottuja tuloksia.
Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se
inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin
olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä
venäläisillä oli.
Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä
"katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan
leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy
mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä
pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin
Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku
vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava
suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin
se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten
saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta
ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska
heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin
vankeudessakin.
Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi,
ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa
oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia
takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään
saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.
Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä
50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren
lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä
poistui taisteluitta.
Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta,
vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen
pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä,
jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman
valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu,
vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja
vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, --
tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten
Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan
Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne
(marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja
voitti j.n.e., j.n.e.
Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä
tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän
saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat
sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia
asioita.
Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä,
että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien
innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten
historiaa.
Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat,
palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan
kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei
ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän
tutkimusalaansa.
Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja
taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien
liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin
kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen
helposti päivän selviksi.
Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli
olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei
voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen
saavuttaminen oli mahdoton.
Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä
tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset
pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi.
Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi
ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki
ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos
ranskalaiset olisivat pysähtyneet.
Venäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan
eläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää
ruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten
juoksevaa eläintä.