Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta
Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän
silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua
ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan
kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle,
koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä,
mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan
vihollisen käsiin.
Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään -- se
tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa -- mutta sitte kun he
olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni
pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he
suoraan venäläisten eteen.
Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä
venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten
menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen
tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan
asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita
onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena
päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja
siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun
tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo
armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan
toisellaiseksi.
Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista
tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset
viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet
saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen
johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen
jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä
vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle,
huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.
Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä
jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi
osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte
herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle
Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle
suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle
tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa
venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan
kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä
säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista
tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten
joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja
toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja
sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät
kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat
kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.
Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi
juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli
loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin
muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000
miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo
ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki
tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta
Dnjeprin yli.
Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan
sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli
taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden
onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui
turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan
välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se
antautui tai kuoli.