Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät
Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre
meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui
pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista
unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.
Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui
hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja
ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.
-- Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä
liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen
nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään,
ansaitsemattomissa kärsimyksissä.
"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.
Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte
unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa
Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa.
Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä
rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin
vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat,
muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi
moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin
mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita
saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan
itseensä.
-- Tämä on elämää, -- virkkoi vanha opettaja.
"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole
käsittänyt tuota ennen?"
-- Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen
kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa
toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja
sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi.
_Vous avez compris, mon enfant_?[106] -- sanoi opettaja.
-- _Vous avez compris, sacré nom_![107] -- kuului huuto ja Pierre
heräsi.
Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen,
joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi
latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset,
lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää
lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät
selvästi hehkuvien hiilten valossa.
-- _Ça lui est bien egal_, -- murahti hän nopeasti käännähtäen
takanaan seisovaan sotamieheen. -- _Brigand. Va_![108]
Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa
pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota
ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain
kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran
rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.
-- Aa, jopa tuli! -- sanoi Pierre. -- Entä Pla... -- oli hän
jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.
Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka
Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta
kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen
syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja
Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis
uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan
aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran
oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla
Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä
niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva
suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä
maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot
painuivat umpeen hänen päänsä päällä.
* * * * *
Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan.
Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.
-- _Les cosaques_![109] -- huusi yksi ranskalaisista ja hetken
kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.
Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän
kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.
-- Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! -- huusivat vanhat sotamiehet
itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.
Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi
näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen
istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja
suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.
* * * * *
Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa
ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä
kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään
kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen
läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä
kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni
heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki
vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.
-- Paljoko on? -- kysyi Dolohof kasakalta.
-- Toinen sata menossa, -- vastasi kasakka.
-- _Filez, filex_![110] -- komenteli Dolohof, joka oli oppinut
nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun
vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.
Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden
kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon
kaivettuun hautaan.