-- _A vos places_![103] -- huudettiin yht'äkkiä.
Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he
rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi
kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen
kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli
noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien
päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta
heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.
-- _L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc_![104]
Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla
jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki
vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset,
kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka.
Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja
siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun
hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti
Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.
Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin
vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui
yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat
levottoman jännitetyt.
-- _Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit_?...[105] --
kuuli Pierre.
Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre
näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef
istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan
päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen
kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.
Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla
välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä
luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa
mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan
poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre
jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi
ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää
katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.
Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan,
laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa
tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt
kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli
vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä,
joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi.
Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä -- toinen
sotamiehistä katsahti arasti Pierreen -- oli jotain samantapaista, jota
Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre
katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli
toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että
muut olivat hänelle nauraneet.
Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan.
"Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.
Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet
samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut
laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.