Lokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä
likaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen
tiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta
sitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat
olivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira
kepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen
takajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja
tyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika
vauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia,
joita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin
Moskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa,
ihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja
kun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira
tyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.
Aamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa
ja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä
kovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi
puroina tien raitioissa.
Pierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain,
jolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle:
"anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa".
Hänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi
jossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä
jotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta
edellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut
levähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän
oli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän
nuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille
nopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä
Pierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se
aika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa
kuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo
tultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään
hänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre
yht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti
sitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja
hän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui
Pierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.
-- Kuinka on terveytesi laita? -- kysyi Pierre.
-- Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin
kuole, -- vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa
kertomusta.
-- Niin, veliseni, -- jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla
kasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. -- Niin, veliseni...
Pierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään
Pierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen
iloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain,
antautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se
hiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui
Pierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt
sovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt
erään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.
Kauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli
kauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli
löydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty
oikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty
sieramet, "niin kuin laki ja järjestys vaati", kuten Karatajef sanoi,
sekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.
-- Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta),
siitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan
vanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja
alistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan
alituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä
kokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä
myöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä
syntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen,
toinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin.
Ruvettiin kysymään ukoltakin: "mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?" --
"Minä, rakkaat veljet", sanoo, "kärsin omien syntieni ja muiden pahojen
tekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa
koskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut.
Minä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia."
Ja niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt.
"Enkä minä itseäni surkuttele", sanoo, "sillä Jumala minua on
etsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla." Ja
väkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän
seurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan
surmannut. "Missä", kysyy se, "se tapahtui, milloin ja missä kuussa?"
kyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä
vanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. "Minun tähteni", sanoo, "saat,
vanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet,
on tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja
pistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka,
Kristuksen tähden."
Karatajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita
kohennellen.
"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me
olemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä
kärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot,
ystäväni?" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan
säteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan,
olisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein
merkitys. "Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse
viranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta
surkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun
tähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin
sinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa
oikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen,
kuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin
käsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava
vapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä
tuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se
ukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!'
Etsittiin ja etsittiin." -- Karatajevin alaleuka vavahti. -- "Vaan
Jumala oli jo armahtanut häntä -- hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla
se oli, ystäväiseni", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen
kotvan aikaa eteensä.
Kertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka
säteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon
juhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen
selittämättömällä onnella.