Ranskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä
vankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta
lähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden
joukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta.
Puolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut
ensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen
saaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta
ratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan
miestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä
päivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman
marsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen
tarpeita kulettava kuormasto.
Vjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat
marssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen
oireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa
Moskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.
Sen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen
raatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi
tuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas
jälelle.
Matkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki
ampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas
palasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta.
Joukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin
kuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin
niistäkin nopeasti hupeni.
Kuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60,
muut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin
kuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa
olivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet.
Saksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi
suurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan,
saksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä
syystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.
Kaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330
miehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä
sataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen
tarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin
lusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten
ja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia
venäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty
ampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki,
joka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se
itse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta
saattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä
tylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet
vangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan,
mutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista
pois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja
ampuivat.
Se Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen
upseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut
ja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja
Pierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja
sinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen
Karatajevin.
Kolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman
kuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän
heikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä
Karatajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä
hän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän
joskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa
voihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt
Karatajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan
ja unohti hänet ajatuksistaankin.
Vankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan
ja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen,
että onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa
tyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä
suinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän
saavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei
maailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin
ei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja
täysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän
olisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että
kärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat
hyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että
hänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on
kärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla
märällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän
pitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla
tavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa
olivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan
paiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta
mielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin
nytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota
hänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut
melkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja
ruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa;
salpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin
miellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli
aina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät,
lämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa
jalat.
Kun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan,
tuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut
nousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli
lämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä
pahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan
muuta.
Nyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion
esineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän
kaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn
paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.
Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja
ammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut
surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja
joka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä
vähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli,
kuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä
asemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja
lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.