Hevoset laitettiin hämärässä yks kaks kuntoon ja kaikki järjestyivät
paikoilleen. Denisof seisoi vahtituvan luona ja antoi viimeisiä
määräyksiä. Jalkaväki läksi edelle ja katosi kohta näkyvistä puiden taa
aamu-usvaan. Kasakkakapteeni antoi joitain käskyjä kasakoille. Petja
piti hevostaan suitsista ja odotti kärsimättömästi käskyä nousta
selkään. Hänen kylmällä vedellä pestyillä kasvoillaan ja varsinkin
silmissä hehkui kummallinen tuli, kylmiä väreitä kareili selässä ja
koko ruumiissa tuntui nopeaa, tasaista vavahtelemista.
-- No, onko teillä kaikki valmista? -- kysyi Denisof. -- Hevonen tänne.
Hevonen tuotiin. Denisof suuttui eräälle kasakalle siitä, että tämä oli
jättänyt satulavyön löyhäksi, haukkui häntä ja nousi ratsulleen. Petja
tarttui jalustimeen. Hänen hevosensa hotasi tapansa mukaan purrakseen
häntä jalasta, mutta Petja kiepsahti ketterästi satulaan, kääntyi
muutaman kerran katsomaan liikkeelle lähteneisiin husareihin ja ajoi
Denisovin luo.
-- Vasili Fedorovitsh, antakaa minulle joku määrätty tehtävä?
Annattehan vai mitä? -- pyysi Petja.
Denisof näytti kokonaan unohtaneen Petjan olemassaolon. Hän katsahti
Petjaan.
-- Minä pyydän sinulta ainoastaan sitä, -- sanoi Denisof tuikeasti, --
että tottelisit minua etkä työntäytyisi mihinkään omin päin.
Koko matkan ajan ei Denisof virkkanut Petjalle sanaakaan. Kun he olivat
tulleet metsän laitaan, alkoi alhaalla laaksossakin valeta. Denisof
keskusteli jotain supattamalla kasakkakapteenin kanssa, jonka jälkeen
kasakat alkoivat ajaa Petjan ja Denisovin ohi. Kun kaikki olivat heidät
sivuttaneet, läksi Denisof ajamaan alas rinnettä. Hevoset laskeutuivat
takajaloillaan pidätellen ja luisuen rinnettä alas notkoon miehet
selässä. Petja ajoi Denisovin rinnalla. Kylmät väreet hänen ruumiissaan
yltymistään yltyivät. Päivä valkeni ehtimiseen ja ainoastaan
kaukaisimmat esineet olivat sumun kätkössä. Päästyään alas ja
katsahdettuaan taakseen viittasi Denisof päällään vieressään seisovalle
kasakalle.
-- Merkkilaukaus! -- virkkoi hän.
Kasakka nosti kätensä, pamahti laukaus. Samassa silmänräpäyksessä alkoi
kuulua etupuolelta nelistämään lähteneiden hevosten jalkojen töminää,
huutoja eri tahoilta ja uusia laukauksia.
Samassa tuokiossa, kun oli alkanut kaikua huutoa ja töminää, sivalsi
Petja hevostaan, laski ohjat valtoimilleen ja läksi Denisovin huudoista
välittämättä kiitämään eteenpäin. Petjasta oli tuntunut, että sinä
hetkenä, jolloin laukaus oli kajahtanut, oli yht'äkkiä käynyt valkeaksi
kuin sydänpäivällä. Petja läheni siltaa. Hänen edellään ratsasti
kasakoita. Sillalla työkkäsi hän syrjään erään jälelle jääneen kasakan
ja kiidätti edelleen. Hänen editseen juoksi tien poikki oikealta
vasemmalle joitain miehiä, luultavasti ranskalaisia. Yksi kaatui likaan
Petjan hevosen jalkoihin.
Erään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä
kuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi
kalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli
tarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. -- Hurraa!...
Pojat ... meikäläiset ... -- huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan
ja lennätti edelleen kylätietä.
Etupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset
sotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin
puolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka,
sinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja
kasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle,
oli ranskalainen jo kaatunut. "Taasen myöhästyin", välähti Petjan
päässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa.
Ammunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä
käynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne
puolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat
kasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan
ruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi
jotain miehille. "Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!" huusi hän juuri
silloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.
-- Odotettava?... Hurraa! -- kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa
lennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna
ruudin savua.
Pamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja
Dolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat
ranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja
juoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas
lammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan,
huitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle
puolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion
hehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi
raskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja
kätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti
oli lävistänyt hänen päänsä.
Eräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina
miekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat.
Vaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof
hevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan
luo.
-- Loppunut, -- sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa
Denisovia vastaan.
-- Surmattu?! -- huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon
asennon, jossa Petjan ruumis virui.
-- Loppunut, -- toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti
tuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita
ympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. -- Me jätämme hänet tänne!
-- huusi hän Denisoville.
Denisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta
ja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan
kasvot, joilla jo oli kalman leima.
"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki", muistui
Denisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he
kuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin
rinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan
viereen, johon hän rajusti tarttui.
Niiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof
vapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.