X.

Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut

Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli

laskenut Petjan menemään.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti hän. -- No, Jumalan kiitos! -- toisti

hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. --

Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni!

-- virkkoi Denisof. -- No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun

saakka ehdimme vielä nukahtaa.

-- Eihän toki, -- sanoi Petja, -- minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen

on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä

paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä.

Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen

seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä

huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän

läksi ulos.

Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista

putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti

kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä.

Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja

kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit

eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia

ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten

pureskelemisen ratina.

Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni

kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä

seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti

oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen

juoksija.

-- No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, -- sanoi hän silittäen sen

kuonoa ja suudellen sitä.

-- No, barin, ettekö nuku? -- kysyi kuorman alla oleva kasakka.

-- En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään

tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.

Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn

siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on

parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.

-- Menisitte makaamaan, -- virkkoi kasakka.

-- Ei, olen tottunut valvomaan, -- vastasi Petja. -- Onkos teillä vielä

pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.

Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.

-- Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, --

jatkoi Petja. -- Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä

jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.

-- Selvähän se on, -- sanoi kasakka.

-- Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on

tyl... -- mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa,

sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. -- Voisitko tehdä sen?

-- Miksikäs ei, saapi kyllä.

Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja

teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman

laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.

-- Nukkuvatko miehet? -- kysyi Petja.

-- Kuka nukkuu, kuka ei.

-- Entäs poika?

-- Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.

Petja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä

kuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.

-- Mitä sinä terotat? -- kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.

-- Terotan barinin miekkaa.

-- Se on hyvä asia, -- virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. --

Eikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.

-- Tuossa on pyörän vieressä.

Husari otti haarikan.

-- Eiköhän jo kohta alkane valetakin, -- virkkoi hän haukotellen ja

poistui.

Petjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin

partiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla,

joka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia,

että hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa,

että suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas

pilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli

käynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt

juoda, -- mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää.

Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden

kaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se

voi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen

pilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön

silmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä

mahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa,

että jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän,

kokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi

perille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof,

mutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain,

urhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt

mitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja

mennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut

näkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.

Näkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli

lumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.

Hän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi

seestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui

tähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle

mustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat

pilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla,

vaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi

voinut siihen koskettaa.

Petjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.

Sadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa.

Hevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.

"Kilik-lik-kilik-lik..." kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli

Petja suloista soittoa ... orkesteri soitti jotain tuntematonta,

juhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin

Natashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut

koskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen

vuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet

tulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto

kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat,

virtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga,

vaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli.

Kukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen,

kummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin

kuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli

toiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä

yhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte

uudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin

häikäisevän loistavaksi voittohymniksi.

"Tosiaankin, minähän vain uneksin", sanoi Petja itselleen nyykähtäen

eteenpäin. "Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun

orkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!..."

Hän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi

taasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin

taas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, "Ah, tämä on

taivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!" sanoi Petja

itselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.

"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt." Ja säveleet tottelivat häntä.

"Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!" Ja kaukaa syvyyden

kätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. "Kaikki yhdessä!" käski

Petja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten

voima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan

valtasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.

Laulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili,

"kilk-lik-lik" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä

ja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.

Petja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle

suuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut

ketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti

Lihatshovin ystävällinen ääni.

-- Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.

Petja heräsi.

-- Ka, päivä valkenee, tosiaankin! -- huudahti hän.

Ennen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja

alastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe,

hypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville.

Petja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte

huotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat

satulavöitä.

-- Tuolla tulee päällikkö, -- sanoi Lihatshof.

Vahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.