Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof
ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli
silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät
metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden
kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä
myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä,
ratsasti hänen rinnallaan.
-- Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, --
supatti Petja.
-- Älä puhu venäjää, -- supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä
kuului pimeästä "_qui vive_?"[90] ja pyssyn ratinaa.
Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.
-- _Lanciers du 6-me_,[91] -- sanoi Dolohof hevosen vauhtia
hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.
Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.
-- _Mot d'ordre_?[92]
Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.
-- _Dites donc, le colonel Gérard est ici_?[93] -- kysyi hän.
-- _Mot d'ordre_?[94] -- vaati vahtisotamies kysymykseen
vastaamatta ja salpasi tien.
-- _Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent
pasle mot d'ordre_... -- kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja
kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. -- _Je vous demande, si
le colonel est ici_?[95]
Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi
Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.
Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki,
pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit.
Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui
aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi
avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat
mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.
Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin
puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof
herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni
erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä
kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa,
jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi
latasimella.
-- _Oh, c'est un dur à cuire_,[96] -- virkkoi eräs upseereista,
jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.
-- _Il les fera marcher les lapins_,[97] -- vastasi eräs toinen
nauraen.
Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja
Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota
kohti.
-- _Bonjour, messieurs_![98] -- lausui Dolohof kovalla ja selvällä
äänellä.
Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen
upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.
-- _C'est vous, Clément_? -- kysyi hän. -- _Dou,
diable_...[99] -- mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa
huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte
Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa
palvelustaan.
Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi
kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta
rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että
ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain
ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.
-- _Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop
tard_,[100] -- kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.
Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä
yönä jatkettava matkaa.
Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui
kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri
katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä
kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut
kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista
piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista
olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.
-- _Les brigands sont partout_,[101] -- vastasi eräs upseeri
nuotion takaa.
Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle
jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat
varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän
kysyvästi.
Kukaan ei vastannut mitään.
"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan
nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.
Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi
kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä
pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan
osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:
-- _La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait
mieux fusiller cette canaille_,[102] -- ja hän purskahti niin
väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset
heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen
takaperin.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei
näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan
jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin
oli jätetty hevoset.
"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten
Dolohovia.
Hevoset tuotiin.
-- _Bonjour, messieurs_, -- sanoi Dolohof.
Petja aikoi sanoa _bonsoir_, vaan hän ei saanut ääntäkään
suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta
meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei
pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti
hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän
kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko
ranskalaiset heidän jälessään vai ei.
Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat
tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki
nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen
kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat
vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat
notkoon, jossa kasakat odottivat.
-- No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun
valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, -- sanoi Dolohof ja aikoi
lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.
-- Ei! -- huudahti hän. -- Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota,
miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.
-- Hyvä on, hyvä on, -- vastasi Dolohof.
Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että
Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa,
naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.