Rummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja
lammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun
jättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka
nyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon
kerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta
ranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä
Dolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan
mieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä
päätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen
miehen seurassa.
Dolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.
Denisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen
rinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen
puhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen
olemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt
persialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin
asussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli
puuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja
päässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän
huopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä
kyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle
suurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan
lähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin
kenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi
vihollisjoukosta.
-- Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja
paljoko niitä on, -- huomautti Dolohof. -- Sen vuoksi on lähdettävä
tiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei
umpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia
säntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän
leiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.
-- Minä, minä!... Minä lähden kanssanne! -- huudahti Petja.
-- Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, -- sanoi Denisof ja lisäsi
Dolohoville: -- häntä minä en laske ensinkään.
-- Sepä ihmeellistä! -- huudahti Petja. -- Miksi minä en saisi
lähteä?...
-- Siksi, ettei sinua siellä tarvita.
-- Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä.
Otattehan te minut? -- sanoi hän Dolohoville.
-- Miksikäs en? ... -- vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen
ranskalaisen pojan kasvoihin. -- Kauvanko sinulla on ollut tämä
puitukka? -- kysyi hän Denisovilta.
-- Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt
hänet luokseni.
-- Mihinkäs sinä ne muut panet? -- kysyi Dolohof.
-- Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! -- kivahti
yht'äkkiä Denisof punastuen. -- Minä uskallan sanoa peittelemättä,
ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa
helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin
ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.
-- Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle
kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi
partasuulle, -- sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.
-- Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin
mukaanne, -- huomautti Petja arasti.
-- Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, --
jatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka
ärsytti Denisovia. -- Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? --
sanoi hän päätään nyökyttäen. -- Siksikö, että sinun on häntä sääli?
Kyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät
sata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai
kolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä
ottamatta?
Kasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi
päätään.
-- Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja.
Sinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.
Dolohof purskahti nauruun.
-- Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan
kiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin
minunkaan ritarillisuuteni -- naru kaulaan ja sillä hyvä. -- Hän oli
hetkisen vaiti. -- Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää
minun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista
univormua. No, lähdettekö kanssani? -- kysyi hän Petjalta.
-- Minäkö? Tietysti, tietysti, -- huudahti Petja punastuen melkein
kyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.
Dolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava,
joutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä
he olivat puhelleet. "Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä
tavalla, niin on se kai oikein ja hyvin", ajatteli hän. "Älköön vain
Denisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta
komentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten
leiriin!"
Kaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että
hänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään
arviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.
-- Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan
niiden lukumäärää ... saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos
meitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä
lähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi
asian, -- puheli Petja.