Moskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut
rykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa
komentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli
korotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan
armeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän
nyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut
pitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista
tilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli
hyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa,
mutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän
ei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän
vuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.
Kun hänen kenraalinsa 21 p:nä lokakuuta oli lausunut haluavansa
lähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin
hartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä
lähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen
Petjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli
ratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä
pistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa
tietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli
kenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin.
Tästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin
kysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli
Petja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa
ja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki
Tihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys,
päätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla
he siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän
tähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen,
vaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja
että hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä.
Alkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat
vahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja
husareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät
ilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut
ranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä
palotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme
Denisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli
riisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon
panemista.
Kymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin
liinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja
lammaspaistia.
Istuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine
sormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut
lapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli
varma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.
-- Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, -- sanoi hän Denisoville, --
eihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? -- Ja vastausta
odottamatta vastasi hän itse itselleen: -- onhan minun käsketty
ottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin... Mutta teidän on
päästettävä minut pahimpaan ... oikeaan ... enkä minä palkinnosta
välitä, kunhan vain saan...
Petja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään
viittoen.
-- Päästettävä pahimpaan... -- toisti Denisof hymähtäen.
-- Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun
hoteihini, että saisin komentaa, -- jatkoi Petja, -- eihän se merkitse
teille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? -- sanoi hän upseerille, joka
halusi leikata paistia.
Hän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.
-- Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko... -- sanoi Petja
punastuen, -- Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! --
huudahti hän yht'äkkiä. -- Minulla on mainioita rusinoita,
siemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on
erinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs,
tottunut makeaan. Tahdotteko? -- Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa
luo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita.
-- Syökää, hyvät herrat, syökää!
-- Ehkä te tahdotte kahvipannun? -- sanoi hän kasakkakapteenille. --
Ostin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan
erinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia.
Aivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet
tuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän
osotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa,
niin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin...
Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa
liikoja.
Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja
muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä
ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen
laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes
ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän.
Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi
häntä pelottamaan.
"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi
lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää
kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja
samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden
hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:
-- Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa
hänelle jotain syötävää ... ehkä hän...
-- Tosiaankin, poika parka, -- virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei
huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. -- Käskekää poika
sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.
-- Minä menen käskemään, -- sanoi Petja.
-- Mene, mene. Poika pahanen, -- toisti Denisof.
Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta
samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.
-- Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, -- sanoi hän. -- Oo,
kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!
Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.
-- Bosse! Vincent! -- huusi Petja portailta.
-- Ketä te tahdotte, herra? -- kysyi ääni pimeästä.
Petja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin
oli otettu vangiksi.
-- Ahaa, Vesenniä! -- toisti kasakka.
Kasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja
musikat ja sotamiehet Visenjaksi.[87] Kumpikin muunnos soveltui hyvin
kuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.
-- Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi,
Visenja! Vesenni! -- kuului pimeästä miehestä mieheen. -- Se on nasakka
poika, -- virkkoi Petjan vieressä seisova husari. -- Me syötimme häntä
taannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!
Pimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin
lätäkköjä myöten oven eteen.
-- _Ah c'est vous_! -- sanoi Petja. -- _Voulez vous manger?
N'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal_, -- lisäsi hän
koskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. -- _Entrez,
entrez_![88]
-- _Merci, monsieur_,[89] -- vastasi rumpali väräjävällä ja
melkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan
kynnykseen.
Petjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut.
Hän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui
pimeässä pojan käteen ja puristi sitä.
-- _Entrez, entrez_, -- toisti Petja hellästi supattaen.
"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?" virkkoi Petja itsekseen, avasi
oven ja laski pojan edellään huoneeseen.
Kun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä
Petjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan
kopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun
antaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.