Keskusteltuaan vielä jonkun aikaa kasakkakapteenin kanssa huomisesta
hyökkäyksestä, jonka Denisof ranskalaisten läheisyyden tähden näytti
lopullisesti päättäneen tehdä, hän käänsi hevosensa ja läksi ajamaan
takasin.
-- No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, -- sanoi hän Petjalle.
Oli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof
pysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin,
kepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä,
virsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves
vyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti
pensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan,
ja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja
ryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin
paistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja
ikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.
-- No, missäs sinä olet kuleksinut? -- kysyi Denisof.
-- Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, -- vastasi Tihon
rohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.
-- Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut
mitään?...
-- En suinkaan minä ilmankaan, -- vastasi Tihon.
-- No, missä hän on?
-- Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, -- jatkoi Tihon
asettuen seisomaan hajasäärin, -- ja vein metsään. Siellä näin, ettei
miehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja
otan kelvollisen.
-- Siinä sen lurjuksen nyt näkee, -- sanoi Denisof kasakkakapteenille.
-- Mikset tuonut häntä tänne?
-- Mitäs mokomaa tuomaan, -- keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, --
se oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.
-- Senkin elukka!... Entä sitte?...
-- Sitte läksin vaaniskelemaan toista, -- jatkoi Tihon, -- hiivin tällä
tavoin hiljaa metsän rinteeseen ja pötkähdin pitkälleni. -- Tihon
laskeutui samassa nopsasti vatsalleen näyttääkseen, miten hän oli
tehnyt. -- Jo tuleekin yksi. Minä ylös ja kiinni mieheen. (Tihon
kavahti riuskasti pystyyn.) Lähdetäänpäs everstin luo, sanoin. Vaan kun
otti ja päästi äläkän! Ja samassa tuli neljä muuta saapuville.
Hyökkäsivät kimppuuni miekan töpelöt käsissä. Silloin minä heilautin
kirvestä näinikään ja huusin: mikäs teitä riivaa, Herra hyvästi
siunatkoon! -- huusi Tihon, huitasi käsillään ja pullisti kasvot
tuimina rintaansa.
-- Kyllä me näimme mäeltä, miten sinä pötkit pakoon rapakkoja myöten,
-- sanoi kasakkakapteeni välkkyvät silmät sirhallaan.
Petjan teki kovasti mieli nauraa, mutta kun hän näki, että toisetkin
pidättivät nauruaan, koetti hänkin pysyä vakavana ja siirteli nopeasti
katsettaan Tihonin kasvoista kasakkakapteenin ja Denisovin kasvoihin
käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi.
-- Älä hölmistele ensinkään, -- sanoi Denisof vihaisesti rykien. --
Mikset tuonut sitä ensimäistä?
Tihon rupesi kaahnuttamaan toisella kädellä selkäänsä, toisella
päätään, jolloin hänen naamansa yht'äkkiä vetäytyi leveään,
tyhmänsekaiseen irvistykseen, joka paljasti aukon hänen hampaissaan.
Denisof hymähti ja Petja purskahti iloiseen nauruun, johon yhtyi itse
Tihonkin.
-- Niin, niin, se oli aivan kelvoton, sanoi Tihon. -- Puku oli aivan
pahanpäiväinen, mitä sillä semmoisella miehellä ja päälle päätteeksi
oli töykeä. "Ohoh", sanoi se, "minä olen kenraalin poika enkä lähde!"
-- Aasi! -- virkkoi Denisof. -- Minun on tarvis tiedustella...
-- Jo minä siltä tiedustelinkin, -- sanoi Tihon. -- Ei sanonut
tietävänsä paljon mitään. Sanoi olevan paljon heikäläisiä, mutta niistä
ei ole mihinkään, kaikki joutavanpäiväisiä. Ei tarvitse muuta kuin
syläistä, sanoi, niin saatte joka sorkan, -- lopetti Tihon iloisesti ja
päättävästi katsahtaen Denisovin silmiin.
-- Maltahan kun korvennan sinun nahkasi, kyllä sinusta lähtee
viisastelemisen halu, -- sanoi Denisof ankarasti.
-- Mitäs äkäilemistä tässä on, -- puolustelihe Tihon, -- jottako muka
en tuntisi ranskalaisia? Kunhan pimenee, tuon minä sinulle vaikka
kolme, jos tahdot.
-- No, nyt lähdetään, -- sanoi Denisof ja hän ratsasti vahtituvalle
asti tuikeana ja sanaakaan virkkamatta.
Tihon kulki takana ja Petja kuuli, miten kasakat nauroivat hänen
kanssaan ja irvistelivät hänelle joistain saappaista, jotka hän oli
viskannut pensaaseen.
Kun se nauru, johon Petja oli purskahtanut Tihonin sanojen ja
irvistyksen johdosta, oli päättynyt ja Petjan päähän oli välähtänyt,
että Tihon oli surmannut ranskalaisen, tuli Petjan paha olla. Hän
katsahti rumpalipoikaan, jolloin hänen sydäntään oudosti vihlasi. Tätä
outoa tunnetta kesti vain tuokioisen. Hän tunsi, että hänen täytyi
nostaa päänsä pystymmä, reipastua ja kysellä kasakkakapteenilta
merkitsevän näköisenä huomisesta yrityksestä, jotta hän olisi kyllin
arvokas jäsen olemaan siinä seurassa, johon hän oli liittynyt.
Se upseeri, jonka Denisof oli lähettänyt Dolohovin luo, tuli tiellä
heitä vastaan ja kertoi, että Dolohof saapuu kohta ja että Dolohovin
puolesta oli kaikki järjestyksessä.
Denisof tuli yht'äkkiä iloiseksi ja kutsui luokseen Petjan.
-- No, kerroppas nyt minulle itsestäsi, -- sanoi hän.