Sade oli tauonnut, ainoastaan sumua laskeutui vielä ja vesipisaroita
putoili puiden oksista. Denisof, Petja ja kasakkakapteeni ratsastivat
ääneti musikan jälestä, joka kuulumattomin askelin paarusti virsuissaan
metsän rinnettä kohti.
Kun he olivat päässeet eräälle loivalle rinteelle, pysähtyi musikka,
vilkasi ympärilleen ja suuntasi kulkunsa harvenevaa metsän laitaa
kohti. Hän pysähtyi erään suuren tammen viereen, joka ei vielä ollut
luonut lehtiään ja viittasi salaperäisesti kädellään tulemaan luokseen.
Denisof ja Petja ajoivat hänen luokseen. Siltä paikalta, johon musikka
oli pysähtynyt, näkyi ranskalaisia. Metsän laidasta ulottui eteenpäin
loivana kumpareena toukopelto. Oikealta näkyi jyrkän notkon takaa pieni
kylä pahanen ja pieni herrastalo luhistuneine kattoineen. Kylässä,
herrastalossa, sen ympärillä, puutarhassa, kaivojen ja lammen luona ja
pitkin sillalta kylään nousevaa tietä näkyi häälyvän sumun seassa
liikkuvan väkeä, joka oli noin 200 sylen päässä. Kuului selvästi
vieraskielisiä huutoja miesten kesken ja myöskin hevosille, jotka
kiskoivat kuormia mäkeä ylös.
-- Tuokaa vanki tänne, -- sanoi Denisof matalalla äänellä laskematta
ranskalaisia silmistään.
Kasakka laskeutui hevosen selästä, otti alas pojan ja meni hänen
kanssaan Denisovin luo. Denisof kyseli ranskalaisiin osottaen, mitä
joukkoja mitkin olivat. Poika katsoi kohmettuneet kädet taskussa ja
harittavin silmin niin peloissaan Denisoviin, että vaikka hän
näyttikin haluavan sanoa kaikki, minkä tiesi, sotkeutui hän kokonaan
vastauksissaan eikä osannut muuta kuin myöntää sen, mitä Denisof kysyi.
Denisof kääntyi äkäisenä kasakkakapteeniin ja ilmaisi tälle omat
arvelunsa.
Petja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin
ranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja
kylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi
ollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.
-- Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? -- sanoi
Denisof iloisesti välkähtävin silmin.
-- Paikka on sopiva, -- virkkoi kasakkakapteeni.
-- Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, -- jatkoi Denisof, -- se
hiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, -- Denisof
osotti kylän takana olevaa metsää, -- ja minä lähden husareineni
täältä. Merkkinä olkoon laukaus...
-- Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, -- huomautti
kasakkakapteeni. -- Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...
Heidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä
lampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa
kuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi
hetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin
lähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja
huudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan
tarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä
jotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja
huutaneet hänelle.
-- Sehän on meidän Tihon, -- sanoi kasakkakapteeni.
-- Niin, totta vieköön, onkin!
-- Aika lurjus! -- virkkoi Denisof.
-- Pääsee kun pääseekin, -- sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.
Mies, jota he sanoivat Tihoniksi, oli tällä välin juossut joelle,
roiskahti veteen, että pisarat pärskyivät, katosi tuokioksi näkyvistä,
vaan nousi sitte likaisesta vedestä mustana ryömilleen, kapusi toiselle
rannalle ja iäksi juoksemaan edelleen. Takaa-ajavat ranskalaiset
pysähtyivät.
-- Sukkela mies, -- virkkoi kasakkakapteeni.
-- Senkin oinas! -- sanoi Denisof entisen äreästi. -- Missä se on
kuhnaillut koko ajan?
-- Kuka hän on? -- kysyi Petja.
-- Meidän vakoojamme. Lähetin hänet hakemaan kieltä.
-- Aivan niin, -- virkkoi Petja päätään nyökäyttäen ikään kuin hän
olisi tiennyt koko jutun, vaikkei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa.
* * * * *
Tihon Shtsherbatof oli partiokunnan tärkeimpiä miehiä. Hän oli
kotoisin Pakrovskojen kylästä. Kun Denisof partioretkiensä alussa oli
saapunut Pokrovskojeen, kutsui hän tavallisuuden mukaan puheilleen
kylänvanhimman ja kysyi tältä, mitä kylässä tiedettiin ranskalaisista.
Kylänvanhin vastasi samaan tapaan kuin muutkin kylänvanhimmat itseään
puolustellen, ettei heillä ole mitään tietämistä. Mutta kun Denisof oli
selittänyt, että hänen tarkotuksensa oli lyödä ranskalaisia ja kun hän
oli kysynyt, oliko ranskalaisia kurkkinut niillä main, vastasi
kylänvanhin, että ranskalaisia sissejä oli kyllä käynyt, vaan että
heidän kyläläisistään ainoastaan Tishka Shtsherbatof oli askaroinut
niillä asioilla. Denisof kutsutti luokseen Tihonin, kiitteli häntä
hänen toimistaan ja lausui kylänvanhimman kuullen muutamia sanoja siitä
uskollisuudesta tsaaria ja isänmaata kohtaan ja vihasta ranskalaisia
kohtaan, jota jokaisen isänmaan pojan tuli osottaa.
-- Me emme tee ranskalaisille pahaa, -- sanoi Tihon, joka näytti
hätääntyneen Denisovin sanoista. -- Me olemme muuten ilmanaikojaan
ilkamoineet heidän kanssaan. Sissejä on surmattu parisenkymmenen
paikoille, mutta muuhun ei ole puututtu, ei tartuttu...
Kun Denisof, joka oli kokonaan unohtanut Tihonin, läksi seuraavana
päivänä Pokrovskojesta, ilmotettiin hänelle, että Tihon oli
lyöttäytynyt joukkoon ja pyytänyt päästä mukaan. Denisof suostui
pyyntöön.
Alussa teki Tihon rengin töitä, keräsi nuotiopuita, kantoi vettä, nylki
hevosia j.n.e., mutta kohtapuoleen tuli hänestä hyvin innokas ja
taitava partiomies. Hän kulki öisin saaliin haussa ja kuletti joka
kerran ranskalaisia vaatteita ja aseita, vaan kun käskettiin
kaappaamaan vankeja, toi hän niitäkin. Viimein Denisof pidätti Tihonin
rengin töistä, rupesi pitämään häntä mukanaan retkillä ja määräsi hänet
kasakkajoukkoonsa.
Tihon ei pitänyt ratsastuksesta, jonka vuoksi hän kulki aina jalan,
mutta pysyi kuitenkin aina ratsumiesten kintereillä. Hänen aseinaan oli
musketti, jota hän piti enemmän pilanpäiten, keihäs ja kirves, jota hän
käytti niin kuin susi käyttää hampaitaan, joilla se tavottaa turkistaan
kirpun yhtä helposti kuin rouskuttelee paksuja luita. Tihon oli yhtä
taitava halkasemaan yhdellä väkevällä kirveen iskulla kokonaisen hirren
kuin veistämään kirvestä hamarasta pidellen hienoja puikkoja ja
näpertelemään puulusikoita. Denisovin joukossa oli Tihonilla erityinen
poikkeusasemansa. Kun oli tarvis tehdä jotain erityisen vaikeaa ja
törkyistä -- puskea hartioin kuorma irti liasta, kiskoa hevonen
hännästä suosta, nylkeä hevosia, hiipiä ihan ranskalaisten keskeen,
taivaltaa päivässä 50 virstaa -- kaikki osottivat silloin naureskellen
häntä.
-- Se poika ei pelkää piruakaan ja tekee vaikka mitä, -- sanottiin
hänestä.
Kun Tihon kerran vangitsi erästä ranskalaista, ampui tämä häntä
pistoolilla ja osui selän pehmeään alapäähän. Tästä haavasta, jota
Tihon paranteli ainoastaan viinalla sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, laskettiin koko joukossa mitä veikeintä pilaa, jota Tihon
kuunteli mielellään.
-- No veli, vieläkö syyhyttää? Vai joko köntisti käppyrään? --
nauroivat hänelle kasakat.
Tihon köykistelihe piloillaan ja vääristeli naamaansa osottaakseen muka
olevinaan suutuksissaan ja manasi ranskalaisia mitä hassunkurisimmilla
haukkumasanoilla. Tämä tapaus sai aikaan vain sen, että Tihon
haavastaan parannuttuaan kuletti hyvin harvoin vankeja.
Tihon oli partiokunnan hyödyllisin ja rohkein mies. Hän keksi kaikista
useimmin, milloin oli sopiva hyökätä vihollisen kimppuun eikä kukaan
ryöstänyt ja surmannut niin paljo ranskalaisia kuin hän. Ja tämän
johdosta pitivät kaikki kasakat ja husarit häntä narrinaan eikä Tihon
ollenkaan pannut tätä pahakseen. Edellisenä yönä, kuten sanottu, oli
Denisof lähettänyt Tihonin Shamshevoon kaappaamaan ranskalaista vankia.
Mutta liekö hän vähäksynyt yhden ranskalaisen sieppaamista tai nukkunut
liian myöhään, hiipi hän vasta päivällä pensaiden turvin aivan
ranskalaisten keskeen, jolloin nämä hänet keksivät, kuten Denisof oli
mäeltä nähnyt.