Oli lämmin, sateinen syyspäivä. Taivas ja sen ääri olivat samean veden
väriset. Toisinaan laskeutui sade sumuna, toisin vuoroin hurahteli sade
viistoon suurina karpaloina.
Denisof, jolla oli päällä huopaviitta ja päässä korkea karvalakki,
joista valui vettä, ratsasti laihaksi kutistuneella rotuhevosella.
Hänen naamansa oli vetäytynyt tuiskuavasta sateesta ryppyyn ja hän piti
päätään viistossa samoin kuin hänen hevosensakin. Denisof tähysteli
huolestuneen näköisenä eteensä. Hänen kuihtuneet kasvonsa, joita peitti
lyhyt, tuuhea, musta parta, näyttivät vihaisilta.
Denisovin rinnalla ratsasti kookkaalla, kylläisellä donilaisella
kasakkakapteeni, hänen apulaisensa, niin ikään huopaviitta päällä ja
korkea karvalakki päässä.
Kasakkakapteeni Lovaiski kolmas oli pitkä, litteä kuin lauta,
vaaleakasvoinen ja vaaleaverinen mies, jonka pienet silmät olivat
kapeat ja sekä kasvoilla että asennossa levollisen itsetyytyväinen
ilme. Vaikkei voinutkaan sanoa, mikä oli erikoista miehessä ja
hevosessa, näki kuitenkin ensi katsahduksella kasakkakapteeniin ja
Denisoviin, että Denisovin oli märkä ja vaikea olla ja että Denisof oli
mies, joka oli istuutunut hevosen selkään, jota vastoin kapteeniin
katsoessa huomasi, että hänen oli yhtä mukava ja helppo olla kuin
muulloinkin ja ettei hän ollut mies, joka oli istuutunut hevosen
selkään, vaan mies, joka oli hevosen kanssa sama, kaksinkertaisen
voiman suurentama olento.
Vähän matkaa heidän edellään paarusti likomäräksi kastunut musikkaopas
harmaa kauhtana päällä ja valkea patalakki päässä.
Jälelläpäin ratsasti laihalla, hinterällä, pienellä kirgisiläisellä
hevosella, jolla oli äärettömän tuuhea häntä ja harja ja suupielet
verille kiskottu, nuori upseeri sininen ranskalainen sinelli päällä.
Hänen rinnallaan ratsasti eräs husari, jonka takana hevosen lautasilla
istui eräs poika ranskalaisen sotamiehen puku päällä ja sininen
tasapäälakki päässä. Poika piteli kylmästä punottavin käsin kiinni
husarista, heilutteli jalkojaan, jotta ne olisivat lämmenneet ja
katseli silmät harallaan ihmeissään ympärilleen. Tämä oli aamulla
otettu ranskalainen rumpali.
Taempana ratsasti kapeaa, röykkelikölle ajettua tietä myöten kolmi- ja
nelikunnin husareja ja sitte kasakkoja kuka huopaviitassa, kuka
ranskalaisessa sinellissä, kuka loimi korvissa. Sekä rautiot että
tummanruskeat hevoset näyttivät mustilta niistä valuvan veden tähden.
Hevosten kaulat näyttivät omituisen hoikilta vettyneiden harjojen
tähden. Hevoset höyrysivät. Puvut, satulat, ohjat, kaikki olivat märät,
käyneet näljäisiksi ja happamen hajuisiksi, samoin kuin maa ja
varisseet lehdet, jotka peittivät tien. Miehet istuivat kyyhällään ja
koettivat olla liikahtamatta lämmittääkseen sitä vettä, joka oli
tunkeutunut ruumiiseen saakka ja estääkseen pääsemästä uutta, kylmää
vettä istuimien ja kintereiden alle ja niskaan. Kasakkarivin keskellä
keikkui kantoja ja oksia vasten rymisten ja veden täyttämissä
raitioissa pulisten kaksi kuormaa, joita vetivät ranskalaiset ja näiden
viereen valjastetut satulaselkäiset kasakkahevoset.
Denisovin hevonen koetti kiertää erästä keskellä tietä olevaa rapakkoa
ja viskautui syrjään, jolloin Denisovin polvi iskeytyi puuta vasten.
-- Äh, piru! -- kivahti Denisof vihaisesti ja sivalsi hammasta purren
pari kolme kertaa hevostaan ruoskalla, jolloin rapaa roiskui sekä
häneen että läheisiin tovereihin.
Denisof oli pahalla tuulella sekä sateesta että nälästä (aamusta saakka
ei ollut kukaan syönyt mitään), mutta varsinkin siitä, ettei
Dolohovilta ollut saapunut minkäänlaista tietoa ja ettei kuulunut
takasin kieltä noutamaan lähetettyä musikkaa.
"Tuskinpa saadaan toista tämmöistä tilaisuutta hyökätä kuormaston
kimppuun. Yksinään on liian vaarallista hyökätä ja jos jättää toiseen
päivään, sieppaa joku suuri partiojoukko saaliin ihan nenän alta",
ajatteli Denisof myötäänsä edellepäin tähystellen, josta hän luuli
tulevan Dolohovin odotetun lähetin.
Kun oli tultu erään aukeaman kohdalle, josta näkyi kauas oikealle,
pysähtyi Denisof.
-- Joku ajaa, -- sanoi hän.
Kapteeni katsoi Denisovin osottamalle suunnalle.
-- Ajajia on kaksi, upseeri ja kasakka. Mutta ei ole
_edellytettävää_, että sieltä tulisi itse everstiluutnantti, --
virkkoi kapteeni, joka käytti mielellään kasakoille outoja sanoja.
Tulijat laskeutuivat mäen alle ja katosivat näkyvistä, vaan muutaman
hetken perästä nousivat taas näkyviin. Etumaisena ratsasti neliä
upseeri, joka hosui hevostaan nagaikalla. Hänen tukkansa oli pörrössä,
mies aivan likomärkä ja housut soljuneet ratsastuksesta polvien
yläpuolelle. Hänen jälessään tulla huristi kasakka jalustimissa
seisten. Upseeri, joka oli aivan nuori poika, kasvot leveät,
punaposkiset ja silmät vilkkaat ja iloiset, ratsasti Denisovin luo ja
antoi hänelle märän kirjeen.
-- Se on kenraalilta, -- sanoi upseeri, -- anteeksi, ettei se ole ihan
kuiva...
Denisof otti kirjeen tuikean näköisenä ja rupesi sitä aukasemaan.
-- Meille vakuutettiin moneen kertaan, että matka olisi vaarallinen, --
sanoi upseeri kasakkakapteenille sillä aikaa, kun Denisof luki
saamaansa kirjettä. -- Me olimme muuten varuillamme, Komarof ja minä,
-- lisäsi hän kasakkaan osottaen. -- Meillä on kummallakin kaksi
pistoo... Mikäs tuo on? -- kysyi hän nähtyään ranskalaisen rumpalin. --
Vankiko? Oletteko jo ehtineet tapella? Saako hänen kanssaan puhella?
-- Rostof! Petja! -- huudahti samassa Denisof silmäiltyään kirjeen
loppuun. -- No, miksi et ole sanonut, kuka olet? -- ja Denisof ojensi
hänelle hymyillen kätensä.
Upseeri oli Petja Rostof.
Petja oli koko matkan ajan miettinyt, että hän käyttäytyisi Denisovin
seurassa aikamiehen ja upseerin tavoin ja olematta tietävinään mitään
heidän entisestä tuttavuudestaan. Mutta niin pian kun Denisof oli
hänelle naurahtanut, kirkastuivat heti Petjan kasvot, hän punastui
ilosta ja unohti aikomansa virallisuuden. Hän alkoi jutella, kuinka
hänen matkansa oli käynyt aivan läheltä ranskalaisia, kuinka iloinen
hän oli, kun oli saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, että hän jo
oli saanut tapella Vjasman taistelussa ja että eräs husari oli
erityisesti kunnostanut siellä itseään.
-- Onpa hauska tavata sinua, -- keskeytti hänet Denisof, jonka kasvot
vetäytyivät taas huolestuneiksi.
-- Mihail Feoklititsh, -- sanoi hän kasakkakapteenille, -- tämä on
siltä samalta saksalaiselta. Hän palvelee saksalaisen väessä.
Ja Denisof kertoi kasakkakapteenille, että äsken saatu kirje sisälsi
entisen vaatimuksen liittyä saksalaisen kenraalin joukkoon kuormaston
kimppuun hyökkäämistä varten.
-- Jollei kuormasta ole huomenna meidän käsissämme, riistää hän sen
meidän nenämme alta, -- päätti hän.
Sillä aikaa kun Denisof puheli kasakkakapteenin kanssa, koetti Petja,
joka joutui hämilleen Denisovin kylmästä sävystä ja luuli tuon sävyn
johtuvan hänen housujensa kummallisesta asusta, suoristaa kohonneita
housujaan sinellin alla, ettei kukaan olisi sitä huomannut, mutta koko
ajan hän koetti pysytellä niin sotaisen näköisenä kuin mahdollista.
-- Saanko minä mitään käskyä herra everstiltä, -- kysyi Petja
Denisovilta nostaen kätensä ohimolleen ja näytellen siten adjutantin
osaa kenraalin edessä, -- vai onko minun jäätävä herra everstin luo?
-- Käskyäkö? -- toisti Denisof ajatuksissaan. -- Voitko sinä jäädä
tänne huomiseen saakka?
-- Kyllä, mielelläni... Saanko jäädä teidän luoksenne? -- huudahti
Petja.
-- Mutta minkälaisen käskyn on kenraali antanut sinulle, palatako heti
takasin? -- kysyi Denisof.
Petja punastui.
-- Hän ei antanut minkäänlaista käskyä, minä luulen, että saan jäädä,
-- sanoi hän epäröivästi.
-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Denisof.
Sitte hän kääntyi miehiinsä ja käski näiden mennä metsään vahtituvalle,
jonne oli päätetty kokoutua levähtämään, vaan upseerin, jolla oli
kirgisiläinen hevonen (tämä upseeri toimitti adjutantin tehtäviä),
etsimään Dolohovia, ottamaan selon, missä hän oli ja tulisiko illalla.
Denisof itse aikoi lähteä kasakkakapteenin ja Petjan kanssa metsän
laiteeseen Shamshevon kohdalle ottamaan vihiä siitä paikasta, johon
ranskalaiset asettuisivat ja johon hyökkäys oli huomenna tehtävä.
-- No, pitkäparta, -- sanoi Denisof opasmusikalle, -- vieppäs
Shamshevoon.
Denisof, Petja ja kasakkakapteeni, joita seurasi muutamia kasakkoja ja
se husari, joka kuletti ranskalaista poikaa, läksivät ratsastamaan
vasemmalle rotkon yli metsän reunaa kohti.