Niin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.
Ennen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan,
oli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja,
muonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista,
jotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät
hengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä
venäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka
sotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle
lankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän
sodankäyntitavan laillistuttamisessa.
24 p:nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja
kohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta
pitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen
lukumäärä.
Partiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne
varisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta,
Ranskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin.
Lokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli
olemassa eri kokoisia ja -luontoisia partiokuntia sadottain. Oli
semmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja
jalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli
pelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja
hevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista
ei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija,
joka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen
kylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.
Lokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän
sodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan,
pelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja
hevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta
piileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt
oli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä
ranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden
joukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat
esikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina.
Pienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja
joilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota
suurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan.
Kasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat
sitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.
Denisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p:nä lokakuuta
joukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut
miehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella
olevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa
ranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja
venäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut
muista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää.
Tästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin
partiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin
lähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen.
Kaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten
Denisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen
toinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville
kehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston
kimppuun.
-- Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, -- sanoi Denisof kenraalien
kirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän
sydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan
kenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni,
koska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle
kenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on
ruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä
tavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä
hyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22
p:nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon
kylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria
metsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin
paikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän.
Näissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin
painuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen
voidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia
ranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla
lähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan
maantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa,
joissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta
tehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten
liikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon
kylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli
määrä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään
(virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä
kahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja
vangittava kaikki yhdellä kertaa.
Kahden virstan päähän Mikulinon kylästä jätettiin erääseen kohtaan,
jossa metsä antoi maantiehen saakka, kuusi kasakkaa, joiden piti heti
antaa sana muille, kun uusia ranskalaisia kolonnia ilmestyisi näkyviin.
Shamshevon etupuolella oli Dolohovin niin ikään tutkittava tie ja
saatava selville, kuinka pitkän matkan päässä oli muita ranskalaisia
joukkoja. Kuormaston mukana arveltiin olevan 1,500 miestä. Denisovilla
oli 200 miestä, Dolohovilla lienee ollut saman verran. Vihollisen
ylivoimaisuus ei kuitenkaan pelottanut Denisovia. Yksi seikka täytyi
hänen kuitenkin vielä saada tietää ja se oli se, mitä väkeä
ranskalaiset oikeastaan olivat. Tätä varten oli Denisovin pakko saada
käsiinsä _kieli_ (siepata joku mies vihollisen kolonnasta).
Aamullinen hyökkäys kuormien kimppuun oli suoritettu niin rutosti, että
kaikki kuormia saattavat ranskalaiset oli surmattu ja elävänä oli saatu
vain eräs rumpali-poikanen, joka oli ollut muita jälempänä ja joka ei
tiennyt kerrassaan mitään siitä, mitä väkeä kolonnassa oli.
Uutta hyökkäystä piti Denisof vaarallisena, sillä se olisi nostanut
häläkän koko kolonnassa ja sen vuoksi hän lähetti partiokuntaansa
kuuluvan musikka Tihon Shtsherbatovin edeltäpäin Shamshevoon
sieppaamaan, jos mahdollista, edes yhden siellä olevista ranskalaisista
etujoukon majotusmiehistä.