Kouraantuntuvimpia ja edullisimpia poikkeuksia niin sanotuista sodan
säännöistä on hajallaan olevien ihmisten toiminta ryhmään ahtautunutta
ihmisjoukkoa vastaan. Tällaista toimintaa ilmenee aina semmoisessa
sodassa, joka muuttuu kansansodaksi. Tämä toiminta on sellaista, että
joukkona käymisen sijasta toista joukkoa vastaan ihmiset hajaantuvat
erilleen, hyökkäilevät yksitellen ja lähtevät karkuun heti, kun heidän
kimppuunsa käydään suurilla voimilla, mutta sopivan hetken tullen
hyökkäävät ne taas uudelleen. Näin ovat tehneet guerillasit Espanjassa,
vuoriheimot Kaukasiassa ja näin tekivät venäläiset 1812. Tämän
luontaista sotaa on sanottu partiosodaksi ja luultu, että tämä nimi
selittää myöskin sen tarkotuksen. Mutta tämmöinen sota ei kuitenkaan
sovi minkäänlaisiin sääntöihin, vaan se on päinvastoin tunnetun ja
erehdyksistä vapaaksi tunnustetun taktillisen säännön suora vastakohta.
Tämä sääntö sanoo, että hyökkääjän on sijotettava joukkonsa sillä
tavoin, että hän olisi taistelun aikana vihollistaan voimakkaampi.
Partiosota (aina menestyksellinen, kuten historia osottaa) on tämän
säännön suora vastakohta.
Tämä vastakohta johtuu siitä, että sotatiede pitää sotajoukkojen
voimana niiden juhlallisen suurta lukumäärää. Sotatiede sanoo, että
kuta enemmän on sotaväkeä, sen enemmän on voimaakin. _Les gros
bataillons ont toujours raison_.[86]
Näin väittäessään menettelee sotatiede samoin kuin se mekaniikka, joka
perustuen voimien tarkastamiseen ainoastaan niiden massoihin nähden,
sanoisi, että voimat ovat yhtäsuuret tai erisuuret keskenään siksi,
että niiden massat ovat yhtä suuret tai erisuuret.
Voima (liikkeen paljous) on massan vaikutus nopeuteen.
Sota-asioissa on sotajoukkojen voima massan vaikutus johonkuhun
tuntemattomaan x:ään.
Sotatiede, joka näkee historiasta lukemattoman paljon esimerkkiä siitä,
että sotajoukkojen massa ei satu yhteen voiman kanssa ja että pienet
joukko-osastot voittavat suuria, tunnustaa hämärästi tuon tuntemattoman
kertojan olemassaolon ja koettaa etsiä sitä milloin geometrisesta
rakennelmasta, milloin asestuksesta, milloin taas, ja tavallisimmin,
sotapäällikköjen nerokkuudesta. Mutta ei yhdenkään näiden kertojan
arvojen sijottaminen anna historiallisten tosiseikkojen mukaisia
tuloksia.
Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin irtautua sankarien eduksi
vakiintuneesta valheellisesta katsantokannasta niiden määräyksien
tehokkaisuuteen nähden, joita korkeimmat päälliköt sodan aikana
antavat, niin löydämme tuon tuntemattoman x:n.
Tämä x on sotajoukon mieliala, s.o. kaikkien niiden ihmisten suurempi
tai pienempi halu tapella ja antautua vaaroihin, jotka muodostavat
sotajoukon, kokonaan riippumatta siitä, tappelevatko ihmiset nerojen
tai nerottomien johdolla, kahdessa tai kolmessa linjassa, nuijilla tai
pyssyillä, jotka ampuvat 30 laukausta minuutissa. Ne ihmiset, joilla on
suurin halu tapella, osaavat aina valita parhaimman tappeluasennon.
Sotajoukon mieliala on se massan kertoja, joka antaa voiman
vaikutuksen. Sotajoukon mielialan, tuon tuntemattoman kertojan
määrääminen ja arvon ilmaiseminen on tieteen tehtävä.
Tämä tehtävä on mahdollinen vain silloin, kun me lakkaamme
mielivaltaisesti sijottamasta koko tuntemattoman x:n arvon asemasta
niitä seikkoja, joiden nojalla ilmenee voima, kuten sotapäällikön
käskyjä, asestamista j.n.e,, ja joita me pidämme kertojan arvona, vaan
sen sijaan säilytämme tuntemattoman täydellisen kokonaisena, s.o.
suurempana tai pienempänä haluna tapella ja antautua vaaroihin. Vasta
sitte, kun tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ilmaistaan
verrantojen kautta, voidaan toivoa, että tuon tuntemattoman
suhteellisesta arvosta saadaan määrätyksi myöskin itse tuntematon.
Jos kymmenen miestä, pataljoonaa tai divisioonaa taistellessaan
viidentoista miehen, pataljoonan tai divisioonan kanssa on päässyt
voitolle, s.o. surmannut ja ottanut nämä vangiksi viimeiseen mieheen
asti, jota vastoin he itse ovat menettäneet neljä eli siis yhdeltä
puolen on tuhoutunut neljä ja toiselta viisitoista, niin saadaan neljä
suhteelliseksi viiteentoista ja siis 4x = 15y ja tästä x:y = 15:4. Tämä
verranto ei ilmaise tuntemattoman arvoa, mutta se ilmaisee kahden
tuntemattoman suhteen. Ja jos sijotetaan eri luontoisia historiallisia
yksikköjä (taisteluja, sotia, sodan jaksoja) tämmöisiin verrantoihin,
niin saadaan semmoisia lukumääriä, joissa täytyy olla olemassa lakeja
ja joista näitä lakeja voidaan löytää.
Se taktillinen sääntö, että hyökätessä on liikuttava suurin joukoin ja
peräytyessä hajallaan, vahvistaa itsetiedottomasti vain sen totuuden,
että sotajoukon voima perustuu sen mielialaan. Ihmisten johtamiseen
luotisateeseen tarvitaan paljoa enemmän kuria, joka on saavutettavissa
vain massoissa vallitsevan mielialan avulla, kuin hyökkäävän vihollisen
torjumiseen. Mutta tämä sääntö, jota noudattaessa jätetään huomioon
ottamatta sotajoukon mieliala, osottautuu myötäänsä vääräksi ja se
sotii erityisen räikeästi todellisuutta vastaan varsinkin silloin, kun
sotaväen mieliala on hyvin voimakas tahi masennuksissa -- kaikissa
kansansodissa.
Kun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka
heidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä
sotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti
sotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan
mukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat
pieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset
henkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään
tarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.